Kesäpaikkamme on Hangossa, jossa pihakirppiksiä järjestetään melkein joka viikonloppu. Olen monina kesinä vieraillut vanhojen talojen pihapiireissä, joissa tavaroita myydään muuton, täyttyneiden varastotilojen, eron tai konmarituksen innoittamana.
Rakastan pihakirppiksiä niiden välittömän tunnelman vuoksi. Uteliasta tutkijaminääni kiinnostaa myös kurkistaa, millaisia esineitä ihmisillä on ollut kodeissaan. Pelkkä fiilistelyä se ei toki ole, sillä takaraivossani jyskyttää ajatus: ”ihan kohta teen varmasti löydön.”
Monesti tarjonta pihakirpputoreilla on kuitenkin hyvin samankaltaista: pöytiä koristavat Arabian astiastot, kolhiintuneet mukit, työkalut, vanhentunut elektroniikka ja muodista pois menneet kesäasut.
Välillä sekalaisesta tavarataivaasta löytyy myös aarteita. Olen kaivanut pöydän alta kolhiintuneen paketin, jossa oli käyttämätön Sarpanevan Saturnus-pata. Romulaareista on puolestaan löytynyt täydennystä keräämiini Kaj Franckin lasisarjoihin.
Kun järjestät pihakirppiksen, muista nämä asiat
Lupa: Pienimuotoisen kirppiksen pitämiseen omalla tai taloyhtiön pihalla ei varsinaisesti tarvita lupaa. Naapureiden hyväksyntä kannattaa kuitenkin hankkia.
Myytävät tuotteet: Huomioi vuodenaika ja valitse esimerkiksi vaatteet sekä sesonkikoristeet sen mukaan. Järjestä joku paikka, jossa vaatetta on mahdollista sovittaa.
Esillepano: Peitä pöytä kauniilla liinalla ja ota varalle vahakangas, jolla voit peittää esineet sateen sattuessa.
Hinnoittelu: Aseta hinta kohtuulliseksi ja kerro ostajalle, mikäli esineessä on vikaa. Muista tinkivara. Kirpputorikaupanteossa kyse on kahden yksityishenkilön välisestä kaupasta, jota kuluttajansuojalaki ei koske.
Korona, maksaminen: Korona-aikana lähikontaktia tulee välttää, ja käteisen rahan sijaan kannattaa suosia muita maksutapoja (esim. Mobile Pay). Esineet on hyvä puhdistaa huolellisesti ennen myyntiä ja käyttöönottoa.
Verotus: Voit myydä omassa ja perheesi käytössä ollutta tavanomaista koti-irtaimistoa verovapaasti, kunhan myynnistä saadut voitot ovat yhteensä enintään 5 000 euroa vuodessa. Esimerkiksi arvokkaat taulut ja taide-esineet tai muut sijoituskohteet eivät ole tavanomaista koti-irtaimistoa.
Jos myyt muita kuin oman perheesi käytössä olleita tavanomaisia tavaroita, sinun on maksettava myyntivoitosta veroa. Maksat veroa kuitenkin vasta silloin, jos myyt tällaisia tavaroita ja muuta omaisuutta yhteensä yli 1 000 eurolla vuodessa. 1 000 euron raja lasketaan myyntihinnoista, ei myyntivoitoista ja rajaa laskettaessa ei oteta huomioon tavanomaisen koti-irtaimiston tai muun siihen rinnastettavan henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitetun omaisuuden luovutuksia tai verovapaaksi säädettyjä luovutuksia. Jos myyntihinnat ylittävät 1 000 euroa, voitot ovat kokonaan veronalaista pääomatuloa.
Ilmoittaminen: Laita ilmoitus hyvissä ajoin sosiaaliseen mediaan kuten Facebookin paikallisryhmään. Myös lähikauppoihin kannattaa laittaa ilmoitus tarkan osoitteen kanssa ja askarrella kyltit kadulle. Kyltti ei saa haitata tai vaarantaa liikennettä. Sen saa laittaa enintään 30 päivää ennen tapahtumaa, ja kyltti tulee poistaa viimeistään 7 vuorokauden kuluessa.
Nainen organisoi pihakirppiksen, ostaa, tutkii ja seurustelee, mies avustaa järjestelyissä ja tekee kaupat nopeasti
Esinetutkija Gretchen M. Herrmann on tutkinut Australiassa ja Yhdysvalloissa ”Garage Sales”-ilmiötä, jonka suomalainen vastine pihakirpputorit ovat. Aihetta käsittelevissä artikkeleissaan “Reminence and Recompence: Reuse and the Garage Sale” sekä ”His and Hers: Gender and Garage Sale” hän on tarkastellut, miten tunteet ja sukupuoliroolit ilmenevät osto- ja myyntitapahtumissa.
Artikkelit viittaavat nimenomaan epäviralliseen kirpputoritoimintaan – matalan kynnyksen kaupantekoon, jossa omia esineitä myydään eteenpäin. Mikäli tarkastelun kohteena olisivat esimerkiksi arvohuutokaupat tai messut, loppupäätelmät olisivat todennäköisesti varsin toisenlaisia.
Yksilöllisiä poikkeuksia lukuun ottamatta Herrmann on löytänyt eri sukupuolten osto- ja myyntikäyttäytymisessä merkittäviä eroja.
Kirppishenkiset myyntitapahtumat ovat Herrmannin mukaan yleensä naisten organisoimia, ja naiset ovat myös niiden pääasiallinen asiakaskunta. Miehiä on myyjistä ja ostajista vain kolmasosa, minkä oma epätieteellinen kenttätutkimukseni Suomen osalta vahvistaa.
Myyntilanteessa naisten harteilla on myymisen valmistelu, komeroiden tyhjennys ja pöytien somistaminen. Miehille jää pöytien kantaminen ulos ja kylttien laitto – usein naisten ohjeistuksen mukaan.
Herrmannin mukaan nainen myös viime kädessä päättää myytävän esineen hinnan, joten jos ostajana tingit mieheltä, tämä todennäköisesti varmistaa vaimoltaan luvan myydä esineen alennettuun hintaan.
Tunnistan itseni tutkimuksen aloitteellisuutta korostavasta naiskuvasta. On totta, että kirpputorille lähtö on aina minun ideani. Mikäli mies ei jää kirpputorikierroksen ajaksi autoon – näinkin olen kuullut tapahtuvan – hän hakee kirpputorilta usein hyvin erilaista tavaraa kuin nainen.
Tutkimuksen mukaan sopuisammat parit tekevätkin kumpikin oman kierroksensa, mies tosin nopeammin kuin nainen. Miehet hoitavat myös mahdollisen ostotoimensa vauhdikkaasti, joskin pieni tinkiminen kuuluu aina asiaan. Naiset puolestaan keskittyvät jutusteluun ja solmivat epämuodollisen kaupankäynnin yhteydessä sosiaalisia suhteita.
Herrmannin tutkimuksista selviää, että eri sukupuolet suhtautuvat ostostapahtumaan eri tavoin: mies pyrkii selittämään ostoksensa aina rationaalisesti: hän ostaa tarpeeseen, oli se sitten totta tai ei. Naiset mieltävät ostoksensa useammin heräteostoksi, joista voivat tuntea jopa huonoa omaatuntoa.
Jotkut Herrmannin haastattelemista naisista kätkevät toisinaan ostoksensa puolisoiltaan tai ainakin kertovat hinnan alakanttiin. Tunnustan.
Kukkamekolle hyvä koti, hinnoissa joskus tunnelisää
Tunteet kytkeytyvät tutkimuksen mukaan vahvasti esineiden ostamineen ja myymiseen.
Viime kesänä ostin edullisesti Tapio Wirkkalan korun. Huolimatta siitä, että kerroin myyjälle sen todellisen hinnan, hän halusi luopua korusta pyytämäänsä hintaan, koska siihen liittyi muistoja ikävästä henkilöstä ja ajanjaksosta. Vastaavasti muistan, miten monia juhlia nähnyt kukkamekko haluttiin myydä ”hyvään kotiin”.
Olenkin huomannut, miten rakkaita esineitä hinnoitellessa niiden arvoon lisätään monesti tunnelisää. Tunnepitoinen tarina esineen yhteydessä vetoaa.
Tuttuni – jälleen nainen – osti vuosia sitten rikkinäisen balalaikan, koska sen tarina kosketti. Myyjä oli kertonut soittimen alkuperäisen omistajan paenneen aikoinaan Virosta veneellä vain soitin mukanaan.
Sielunsa silmin ystäväni näki kiikkerän veneen matkustajineen öisellä pimeällä merellä, ja samassa kylmät väreet kiitivät pitkin hänen selkäpiitään. Oli tarina sitten totta tai ei, balalaikkaa ei voinut jättää siihen, ja se pääsi kodissa kunniapaikalle.
Tarinoiden mukana esineisiin liittyvät aiempien omistajien aura ja myyjän esineeseen liittyvät henkilökohtaiset arvostukset. Eräs äiti myi virkkaamaansa käyttämättömän päiväpeiton pilkkahintaan, koska se ei ollut kelvannut tyttärelle, jolle se oli tarkoitettu. Ostajalle päiväpeitosta muodostui haikeansuloinen äidinrakkauden symboli.
Ajatus käytettyyn esineeseen liitetystä eräänlaisesta animismista näkyy myös esimerkiksi Octave Debaryn, Igor Kopytoffin ja James Carrierin vanhoihin esineisiin liittyvissä tutkimuksissa.
Tutkimusten mukaan käytettyjen tuotteiden kaupan yhteydessä ostaja kokee ostopäätöstä tehdessään hankkivansa paljon enemmän kuin pelkän esineen. Yhtä olennaisia saattavat olla erilaiset ajalliset kerrostumat sekä tarinat.
Vanhaan esineeseen rakastunut ostaja kokee paitsi ”pelastavansa” esineen ja antavansa sille jatkoaikaa. Hän liittyy samalla osaksi ketjua ja jatkaa esineen tarinaa.
”These second-hand markets give objects a reprieve by extending their lifespans, by keeping alive something that buyers see in them: a reserve value, an opportunity to remember.”
Octave Debary
Katja Weiland-Särmälä
Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja esinetutkija.
