Kun vuonna 2008 alkanut euroalueen kriisi alkaa olla takanapäin, katseet euroalueella ovat kohdistuneet Italiaan. Globaalin finanssikriisin aikana Italian tilanne ei eskaloitunut mutta jatkoi hidasta heikentymistään.
Rahoitusmarkkinoilla kiinnitetään erityistä huomiota Italian korkeaan julkiseen velkaan, pankkien heikkoon tilaan ja siihen, että italialaisten pankkien hallussa on merkittävä osa Italian valtion velasta. Tämä on räjähdysherkkä yhdistelmä.
Monet asiantuntijat ovat olleet pitkään sitä mieltä, että Italiaa ei olisi pitänyt ottaa euroalueen jäseneksi. Italian julkinen velka suhteessa BKT:hen oli 120 prosenttia euroon liittymisen hetkellä. Jos rahaliiton velkakriteeriä olisi tulkittu vakavasti, velkasuhde olisi pitänyt olla korkeintaan 60 prosenttia.
Italian jäsenyys eurossa oli puhtaasti poliittinen päätös. Italia otettiin euroon Saksan liittokansleri Helmut Kohlin toiveesta. Muilla ei ilmeisesti ollut mitään sanottavaa asiaan. Mykillä yhtiömiehillä on kuitenkin yhtä suuri vastuu tästä asiasta kuin Kohlilla. Toki todelliset vastuunkantajat ovat yleensä muita kuin päätöksentekijät.
Euroon liittymisen yhteydessä Italia lupasi, että se tuo velkasuhteensa 120 prosentista 60 prosenttiin vuoteen 2009 mennessä. Näin ei käynyt. Tällä hetkellä velkasuhde on noin 130 prosenttia.
Kansainvälisen talouden hyvä kehitys euron ensimmäisen vuosikymmenen aikana olisi antanut Italialle hyvän mahdollisuuden kohentaa selvästi julkisen talouden tilaansa. Italia on toki pystynyt pitämään julkisen talouden alijäämän kohtuullisen matalana. Suurempi ongelma on ollut hidas kasvu, jonka myötä velkasuhde ei ole laskenut vaan noussut.
Rahoitusmarkkinoilla on monilla epäilys siitä, että Italian julkinen talous on kestämättömällä uralla. Jos näin on, myös italialaisten pankkien taseet ovat kuralla ja niitä joudutaan jossakin vaiheessa pääomittamaan.
Italian julkinen velka on kestämättömällä uralla, jos julkisia menoja kasvatetaan selvästi, talouskasvu on hidasta tai julkisen rahoituksen kustannus nousee selvästi. Euroalueen valtioiden rahoituksen hinta on käytännössä EKP:n toimien armoilla. Jos valtioiden velkakirjamarkkinoiden annettaisiin toimia vapaasti, Italian valtion rahoituskustannus todennäköisesti nousisi pilviin.
Italialla on todennäköisesti edessä tylyjä ratkaisuja. En usko siihen, että velkasuhdetta saadaan enää talouspolitiikan keinoin tai uskomalla ripeään kasvuun hallitulle uralle. Tällöin ratkaisuja joudutaan etsimään työkalupakista, johon kuuluvat velkasaneeraus, ero eurosta, Italian jakaantuminen pohjoiseen ja etelään, inflaatio ja euroalueen sisäiset tulonsiirrot eli velkojen sosialisointi.
Lopullinen tulema riippuu poliittisesta dynamiikasta Italiassa ja euroalueella. Kreikan kohdalla päädyttiin siihen, että velkoja leikattiin jonkin verran ja velkojaksi tuli käytännössä euroalueen muut valtiot (veronmaksajat) saksalaisten ja ranskalaisten pankkien sijaan. Näin tehtiin huolimatta siitä, että esimerkiksi suomalaisella veronmaksajalla ei ole ollut mitään tekemistä Kreikan julkisen talouden hoidon kanssa.
Vaihtoehto olisi ollut, että Kreikan valtiota rahoittaneet saksalaiset ja ranskalaiset pankit olisivat kärsineet isompia tappioita ja Saksan ja Ranskan valtiot olisivat pääomittaneet holtittomat rahoituslaitoksensa. Sököringissä peli on kovaa.
Suomalaisella veronmaksajalla ei ole mitään tekemistä Italian vaikeuksien kanssa. Italian velkojen sosialisointia euroalueen muiden veronmaksajien piikkiin ei tule hyväksyä. Euroalueen inflaation kiihdyttäminen Italian velkojen hoitamiseksi on myös tuomittava ratkaisu. Näitäkin ratkaisuja tarjotaan mutta myös suomalaisten päättäjien tulisi pitää selkäranka suorana ja silmät auki.
Pentti Pikkarainen
Kommentoi