Pandemian aikana opin monta uutta sanaa. Yksi niistä oli toki entuudestaan tuttu, mutta koronan aikana sitä sai kuulla usein: resilienssi.
Resilienssi tarkoittaa määritelmän mukaan psyykkistä palautumiskykyä, henkistä kapasiteettia selviytyä vaikeista tilanteista. Se voidaan myös määritellä kriisinkestävyydeksi, sinnikkyydeksi ja eräänlaiseksi joustavuudeksi ponnahtaa takaisin eli toipua koettelemuksista ja kyetä jatkamaan eteenpäin.
Pandemian aikana meiltä vaaditiin resilienssiä pitkittyneen poikkeustilanteen kestämiseen – yleisvaarallisen tartuntataudin keskellä ja koronarajoitusten kanssa elämiseen.
Ja juuri, kun koronatilanne näytti lopultakin valoisammalta, todellisuutemme ja turvallisuudentunteemme nyrjähti kertaheitolla. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sota keskellä Eurooppaa veivät maailman, Euroopan ja Suomen turvallisuustilanteen kirjaimellisesti hetkessä aivan uuteen asentoon.
Huoli ja epävarmuus muuttivat muotoaan. Sota on mennyt ihon alle – kukapa olisi uskonut, että maaliskuussa 2022 Suomessa puhutaan sodasta ja sodan uhasta kahvipöydissä, kaupan pihalla ja hiihtoladuilla.
Nyt jos koskaan meiltä kysytään resilienssiä.
Ukrainan sodan myötä olen oppinut myös yhden uuden sanan lisää, doomscrollingin. Doomscrolling eli "synkkyysselailu" on huonojen uutisten jatkuvaa selailua uutissivustoilta ja sosiaalisesta mediasta.
Kun tiedonjano on suuri ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla eteenpäin, ihminen on taipuvainen selaamaan jatkuvasti uutisia ja somepäivityksiä, vaikka niistä ei saisikaan irti mitään uutta. Vaikka saatavilla oleva tieto masentaa ja kauhistuttaa, sen parista on vaikea saada itseään pois.
Uutiset sodasta ja siihen liittyvistä skenaarioista ahdistavat, pelottavat ja vihastuttavat minuakin. Ne pyörivät alati mielessä. Doomscrollaukseen olen myös syyllistynyt päivittäin.
En ole psykologi tai henkisen kestävyyden erityisosaaja, enkä siis voi arvioida ammattilaisen silmin keinoja tämänkaltaisen henkisesti kuormittavan tilanteen helpottamiseksi. Lienee myös niin, että meille jokaiselle saattavat toimia vähän erilaiset tavat lisätä omaa resilienssiämme.
Muutaman keinon olen kuitenkin huomannut auttavan itselläni.
Ensimmäinen on uutisselailun vähentäminen. Kun sota alkoi, olin lomalla ja aikaa sodan seuraamiseen oli vähän liikaakin. Loman päätyttyä täydet työpäivät ovat pitäneet huolta siitä, että ihan joka hetki ei tule tarkistettua tilannetta. Olen huomannut, että se tekee hyvää.
Sota ei valitettavasti lopu sillä, että minä seuraan sitä jatkuvasti. Muut tahot kyllä valvovat tilannetta ihan viran puolesta. En tietenkään tarkoita, että pitäisi ummistaa silmänsä uutisilta tai jättää niitä seuraamatta, mutta muiden asioiden ajatteleminen välillä tekee omalle mielelle hyvää.
Toinen keino, joka on minulle muutenkin luontainen tapa palautua henkisestä rasituksesta, on liikunta. Fyysisen rasitus, itselleni vielä mieluiten ulkona vaikka juosten tai hiihtäen, on hyvä keino tuulettaa ajatuksia ja rentouttaa mieltä. Jollekin toiselle se voi olla varmasti jotain muuta, kuten musiikin kuuntelu tai taidenäyttely. Tärkeintä on tehdä jotain, josta tulee hyvä olo.
Monelle auttaa myös konkreettinen tekeminen tilanteen auttamiseksi. Siis tunne siitä, että olen todella tehnyt jotain enkä vain katso sivusta. Paikan päälle ei ole syytä lähteä ilman vankkaa aiempaa kokemusta kriisialueilla toimimisesta, mutta auttaa voi myös täältä käsin.
Arvostan todella paljon niitä, jotka ovat aloittaneet erilaisia hyväntekeväisyyskampanjoita, myyjäisiä ja keräyksiä Ukrainan hyväksi. Myös kansainväliset avustusjärjestöt ovat erinomainen ja turvallinen kanava lahjoituksille.
Vaikeassa tilanteessa tarvitaan viisautta, vahvuutta ja yhteen hiileen puhaltamista. Ukrainan sota on osoittanut yksittäisen ihmisten ja kokonaisten kansakuntien vahvan halun ja kyvyn tehdä yhteistyötä. Se on minusta hyvin lohdullista. Huolehtimalla omasta jaksamisestamme olemme myös vahvempia kestämään yhdessä henkisen paineen. Voidaan hyvin.
Kati Nyman
Kommentoi