KARON PÖRSSI Kaupan pakastealtaassa on neljää erilaista pakastepizzaa, jotka kaikki ovat suosikkipizzalaatuasi, oli se sitten suomalaisten kestosuosikki kinkku-ananas, tulinen pepperoni tai vegevaihtoehto. Kaikkien neljän pizzan pahvilaatikko on identtisen harmaa. Laatikoita erottaa vain se, että ensimmäisen pizzapinon laatikoita koristaa suuri A-kirjain, toisen B, kolmannen C ja neljännen D.
Työpaikalla projekti on venähtänyt, töitä tehdään iltamyöhään. Sinut on lähetetty ostamaan pizzat tusinan hengen työpaikkaporukalle.
Jokaisessa laatikossa on myös tuoteseloste, joka osoittaa, pizzat ovat ravintoarvoiltaan yhtä epäterveellisiä – paljon tyydyttyneitä rasvaa ja tyhjiä hiilihydraatteja. Ne on valmistettu samalla tavalla. Ainut ero on hinta.
Pizza A maksaa 2,60 euroa, pizza B 2,64 euroa, pizza C 2,70 euroa ja pizza D 5,00 euroa.
Kuinka muodostat ostoksesi?
Alennusmyynti
Ennen kuin luet eteenpäin, vastaa!
Sillä nyt seuraa toinen kysymys.
Seisot taas saman pakastealtaan edessä, mutta tällä kertaa kauppias on asettanut altaan viereen A2-kokoisen oranssin julisteen ja kirjoittanut siihen mustalla spriiliukoisella tussilla: ”Tänään kaikki pizzat 2,60 euroa kappale.” Vanhoja hintalappuja ei ole, eikä sinulla ole muistijälkeä siitä, että jokin pizza olisi joskus aiemmin maksanut enemmän kuin toinen.
Kuinka jaat ostoksesi pizzojen A, B, C ja D kesken?
Pikkupräntti
Kolmannella kauppareissulla kunkin pizzalaatikon kylkeen on liimattu mainostarra, joka kertoo, kuinka paljon kyseisen pizzan on todettu parantavan työtehoa.
Pizzan A sanotaan parantaneen tehoa 9,0 prosentilla, pizza B:n 9,3 prosentilla, pizza C:n 9,6 prosentilla ja pizza D:n 12,0 prosentilla. Pikkupräntistä tosin ilmenee, että eri pizzojen ominaisuuksia ei ole mitattu vertailukelpoisesti vaan eri ajanjaksoilla.
Pizza A maksaa 2,60 euroa, pizza B 2,64 euroa, pizza C 2,70 euroa ja pizza D 5,00 euroa.
Kuinka teet ostoksesi?
Neljännellä kerralla tilanne on muuten sama, mutta eteesi työnnetään lappu, jossa erikseen muistutetaan, että työtehomittaukset eivät ole vertailukelpoisia eikä niiden perusteella voi millään tavalla ennustaa tulevaisuutta mihinkään suuntaan.
Mitä pizzoja nyt ostat ja kuinka monta?
S & P 500 on sijoitusmaailman kinkku-ananas
Pizzoilla on kovin vähän tekemistä sijoittamisen kanssa, mutta mielikuvaharjoitus voi olla hyödyllinen. Kaikissa tapauksissa, joissa pizzat olivat eri hintaisia, ainut järkevä teko olisi ostaa kaksitoista kappaletta halvinta pizzaa. Koska tuotteet ovat identtiset, vain hinta ratkaisee.
Emme kuitenkaan keskimäärin toimi näin.
Pizzojen kohdalta asiaa ei ehkä ole tutkittu, mutta sijoittamisen osalta on. Missourin yliopiston rahoituksen laitoksen apulaisprofessorit Nathan Mauck ja Leigh Salzsieder käsittelevät alkuvuonna Journal of Behavioral Financessa julkaistussa tutkimuksessaan ”Diversification Bias and the Law of One Price: An Experiment on Index Mutual Funds” sijoittamista S&P 500 -indeksiä seuraaviin indeksirahastoihin.
S&P 500:aan kohdistuvat indeksirahastot ovat sijoitusmaailman pizzaa: tasalaatuista tuotetta, jossa erottava tekijä on kustannus, käytännössä siis hallinnointipalkkio. Ainut rationaalinen sijoitustapa on ostaa halvinta tuotetta.
Niin ei kuitenkaan tehdä. Aiemmin rahoitustutkimuksessa ilmiötä on selitetty useilla seikoilla. Ehkä ihmiset ovat finanssilukutaidottomia tai hämääntyvät luulemaan, että historiallisista tuotoista voisi vetää johtopäätöksiä tulevien tuottojen suhteen (vaikka ei voi, koska tuote on sama)? Markkinointi on yksi ilmeinen selittäjä.
Mauck ja Salzsieder nostavat selitysten listaan uuden jäsenen, hajautusharhan (diversification bias).
Kuluja tyhjästä
Mauck ja Salzsieder pyysivät tutkimukseensa osallistuneita vajaata 150:tä taloustieteiden maisteriopiskelijaa allokoimaan koko sijoitettavissa oleva varallisuutensa neljään S&P 500 -indeksiä seuraavaan indeksirahastoon. Koejärjestely oli puhtaasti teoreettinen eikä rahastoilla ollut tunnistettavia nimiä, jotka olisivat voineet altistaa sijoittamaan vaikkapa tutun pankin nimeä kantavaan tuotteeseen.
Ensimmäisessä testijärjestelyssä kaikkien neljän rahaston historialliset tuotot ja kulut ovat identtiset. Toisessa testissä historialliset tuotot esitettiin poikkeaviksi (9,0 %–12,0 % samoin kuin pizzojen ”tehoprosentit”; tuotot olivat keskenään vertailukelvottomilta ajanjaksoilta), kulut samoiksi. Kolmannessa kokeessa historialliset tuotot olivat samat mutta kulut poikkesivat toisistaan (hallinnointipalkkio 2,6 %–5,0 % samoin kuin pizzojen hinnat euroissa). Neljännessä koejärjestelyssä sekä historialliset tuotot että rahastojen kulut vaihtelivat.
Jokainen neljästä testivaihtoehdosta tehtiin sekä puhtaana että niin, että osallistujille jaettiin Yhdysvaltain finanssivalvontaviranomaisen SEC:n ohjelappunen, jossa muistutettiin kuluista ja tuotoista selväsanaisesti.
Tutkituilla henkilöillä ilmeni ilmeinen hajauttamisen halu. He jakoivat rahoja useaan rahastoon silläkin uhalla, että se maksaisi heille selvää rahaa.
Puolessa testeissä kaikkien rahastojen kulut olivat samat, joten niissä oli aivan sama, mihin rahastoon tai rahastoihin vastaaja laittoi rahansa. Sen sijaan niissä tapauksissa, jossa kulut vaihtelivat, ainut ”oikea vastaus” olisi ollut kaikkien rahojen laittaminen edullisimpaan rahastoon. Tällöin 10 000 euron sijoittaja selviäisi 260 euron vuosikuluilla.
Testeihin, joissa kulut poikkesivat toisistaan, osallistui yhteensä 74 opiskelijaa. Heistä vain yhdeksän minimoi kulunsa eli laittoi kaikki rahat edullisimpaan S&P 500 -indeksirahastoon.
Testijärjestelyssä, jossa sekä kulut että historialliset tuotot vaihtelivat, 38 opiskelijasta vain yksi ymmärsi minimoida kulunsa. Hän kuului ryhmään, jolle ei annettu SEC:n muistutusta rahastojen toimintaperiaatteista.
Kaikkein pahiten harhaan mentiin yleisemminkin niissä tapauksissa, kun sekä kulut että tuotot poikkesivat toisistaan. Keskimäärin näiden ryhmien 38 testihenkilöä päätyi maksamaan lähes 340 euroa eli lähes 80 euroa liikaa vuodessa.
Erilaisten samanlaisten pizzojen viehätys
Mauckin ja Salzsiederin tutkimus ei vastaa kysymyksistä kiinnostavimpaan: miksi haluamme hajauttaa lisälaskun uhallakin? Sitä voi spekuloida.
Niissä tapauksissa, joissa rahastojen historialliset tuotot poikkesivat toisistaan, selitys saattaa olla yksinkertaisesti hairahtuminen luulemaan, että menneillä tuotoilla olisi merkitystä tulevan kannalta. Aktiivisesti hoidetuissa rahastoissa jonkinlaista korrelaatiota puolesta tai vastaan voisi ollakin, mutta passiivisissa rahastoissa ei ole – ainakaan teoriassa.
Käytännössä pieniä eroja ilmenee, sillä indeksirahastoakin hoidetaan.
Yksi jollain tapaa rationaalinenkin selitys hajauttamishalulle saattaisi olla rahastoyhtiöriskissä. Jos yksi rahastoyhtiö joutuu vaikeuksiin, sijoittajan voisi olla vaikea saada rahojaan takaisin. Vaikka rahaston varat pidetään erillään rahastoyhtiön varoista, rahojen saamiseen voisi kulua aikaa. Tältä riskiltä suojautumiseen jonkinlainen hajautus keskenään samankaltaisten tuotteiden välillä voisi olla jossain määrin perusteltu.
Vai onko syynä yksinkertaisesti hajauttamisen tuoma turvallisuuden tunne? Tutkimus ei juurikaan kerro, kuinka sijoittajat menettelivät niissä tapauksissa, joissa kaikkien neljän rahaston kulut olivat samat. Kuinka suurta halu hajauttaa silloin oli?
Palataan alun pizzaesimerkkiin numero kaksi, jossa pizzat olivat alennusmyynnissä. Pakastealtaan äärellä olisin luultavasti valinnut sen enempää ajattelematta valinnut kolme pizzaa jokaisesta pinosta. (Jos taas minulla olisi ollut muistijälki siitä, että pizza D on aiemmin maksanut enemmän, olisin luultavasti painottanut sitä, koska olisin saanut ”enemmän alennusta”.)
Miksi ottaa kolme pizzaa kustakin pinosta eikä vain napata kahtatoista ensimmäisenä käteen osuvaa pizzaa?
Useampaan kohteeseen hajauttaminen tuntuu tuovan turvallisuutta, siis turvallisuuden illuusiota. Jostain syystä tuntuu hyvältä tehdä ”koko maailma” -osakehajautus Eurooppa-, Pohjois-Amerikka-, Japani- ja kehittyvät markkinat -rahastoilla sen sijaan, että ostaisi vain koko maailma -rahastoa tai etf:ää.
Osakkeet eli yhtiöt eivät tietenkään ole yhteismitallisia niin kuin indeksirahastot, mutta liiallinen hajauttaminen johtaa siihen, ettei yhtiöitä millään ennätä seurata niin hyvin kuin pitäisi. Eikä ainakaan pitäisi pelkästä hajauttamisen ilosta jakaa rahojaan kahden melko samankaltaisen yhtiön kesken, jos toinen niistä on oman analyysin perusteella toista parempi sijoituskohde. Huonomman ostaminen olisi yhtä järjetöntä kuin kalliimman pizzan valitseminen pakastealtaasta.
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja sijoittamiseen erikoistunut vapaa toimittaja.
