veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Näin Suomi vaeltaa velkavuoristossa

Reijo Vanne

Suomi on erilainen velkaantuva maa.

Yksi nykyisen talouspolitiikan tavoitteista on pysäyttää velkasuhteen kasvu eli julkisen velan kasvu suhteessa bruttokansantuotteeseen. Velkahan kasvaa, kun rahoitusjäämä on negatiivinen eli tulojen käyttö ylittää tulot. Velkasuhde kasvaa, kun velan suhteellinen kasvuvauhti ylittää bruttokansantuotteen kasvuvauhdin. Pienellä alkuperäisellä velkamäärällä velkasuhde siis kasvaa ”helpommin” eli vähemmällä lisävelalla kuin jos velkaa on jo valmiiksi paljon.

Jos velka on vuoden lopussa saman vuoden bruttokansantuotteen suuruinen ja seuraavan vuoden nimellinen bruttokansantuotteen kasvu on kolme prosenttia, myös uutta velkaa voidaan ottaa kolme prosenttia lisää suhteessa vanhaan velkaan ilman, että velkasuhde kasvaa. Julkinen rahoitusalijäämä on tässä tapauksessa 2,9 prosenttia suhteessa velanottovuoden bruttokansantuotteeseen (2,9 = 100*3/103).

Jos velka ”euroissa” on ennallaan, velkasuhde alenee 97,1 prosenttiin, kun talouden nimelliskasvu on kolme prosenttia. Jos velkaa lyhennetään kolme prosenttia määrästään, velkasuhde alenee 94,2 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Edellä sanottu pätee luonnollisesti myös Suomeen sikäli kuin laskutoimituksia tehdään velan määrällä ja talouden kasvulla. Suomessa julkinen velka ei tosin nyt ole bruttokansantuotteen suuruinen, vaan noin kaksi kolmasosaa siitä, joten esimerkiksi uutta velkaa voidaan kolmen prosentin kasvun oloissa ottaa enintään kaksi prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen velkasuhteen kasvamatta.

Velkavuoriston erilainen maa

Suomessa julkisyhteisöjen rahoitusjäämään ja julkiseen velkaan liittyvä aritmetiikka on monimutkaisempaa kuin edellä oleva kuvaus. Tämä johtuu siitä, että työeläkejärjestelmä lasketaan tilastoissa kokonaisuudessaan julkisyhteisöihin kansantalouden tilinpidossa, ja työeläkeala on ollut osittaisen rahastoinnin takia käytännössä aina rahoitusylijäämäinen. Ylijäämällä ei ole kuitenkaan maksettu velkaa, vaan se on lisätty eläkevaroihin kattamaan kasvussa olevia eläkevastuita.

Euroopan unionissa julkinen bruttovelka on tärkeä seurattava. Rahoitusvarojen muutosta ei oteta esimerkiksi ”lieventävänä asianhaarana” huomioon. Euroopan unionin tilastoviraston Eurostatin käsikirjan mukaan julkiseen bruttovelkaan ei kuitenkaan lasketa sitä velkaa, joka on otettu toiselta saman maan julkisyhteisöltä. Esimerkiksi työeläkealan Suomen valtiolle lainaama raha ei kasvata Suomen julkista bruttovelkaa.

Työeläkealan ylijäämä on nykyisin kokonaan peräisin sijoituksista, sillä menot ylittävät muut tulot eli vakuutusmaksutulot ja tulonsiirrot valtiolta. Kansantalouden tilinpidossa julkiseen rahoitusjäämään kirjataan omaisuustulot ilman sijoitusten arvonmuutoksia. Omaisuustulot koostuvat siellä siis vain osingoista, koroista ja vuokrista ja ovat siksi työeläkealalla aina positiiviset.

Sijoitusalan tavanomaisessa tuottoraportoinnissa sijoitustuotot sisältävät myös sijoitusten arvonmuutokset. Arvonmuutokset hallitsevat tuottovaihtelua, ja vaihteluväli on hyvin leveä sekä positiiviseen että negatiiviseen suuntaan.

Julkinen rahoitusjäämä ei siis sisällä arvonmuutoksia ja rahoitusvarojen muutoksella arvonmuutosten takia tai muusta syystä ei ole merkitystä EU-kriteeristössä. Tarkastelen seuraavassa lyhyesti näiden suureiden suuruusluokkia tilastohistoriassa.

Nettovaramuutoksilla vauhdikkaampi vuoristorata kuin rahoitusjäämillä

Nykyään saattaa tuntua siltä, että Suomen julkinen talous on kroonisesti alijäämäinen. Takana on jo kahdeksan alijäämävuoden putki ja kuluvasta vuodesta tullee yhdeksäs.

Nykymuotoisen tilastointihistorian aikana (Tilastokeskuksen julkaisema tilasto alkaa vuodesta 1975) Suomen julkinen talous on ollut pikemminkin kroonisesti ylijäämäinen. Ennen meneillään olevaa jaksoa alijäämää oli vain seitsemän vuoden ajan 1990-luvulla laman takia. Keskimäärin ylijäämä on ollut 1,4 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen koko tilastohistorian aikana.

Ylijäämäisyys on johtunut tuleviin eläkemenoihin varautumisesta. Jos työeläkealan keskimääräinen ylijäämä 2,9 prosenttia vähennetään, muu julkinen talous osoittautuu olleen keskimäärin 1,5 prosenttia alijäämäinen.

Alijäämävuosia on kaikkiaan siis 15 aikavälillä 1975–2016. Jos työeläkealaa ei oteta huomioon, alijäämävuosia on 23 eli yli puolet. Velkasuhdekin – johon työeläkevarojen muutos ei määritelmän mukaan juurikaan vaikuta – on edellisestä vuodesta kasvanut 24 vuotena eikä vain 1990-luvulla ja kuluvalla vuosikymmenellä.

Edellä kävi ilmi, että rahoitusvarallisuuden arvonmuutokset eivät kuvaudu julkisessa rahoitusjäämässä. Entäpä jos olisivat kuvautuneet: miltä jäämäluvut näyttäisivät? Seuraavassa teen niin, että tarkastelen julkisen nettorahoituvarallisuuden muutosta vuodesta toiseen. Sillä tavoin näkyviin tulee bruttovelan muutoksen ohella rahoitusvarojen kasvu, johtuupa se työeläke- tai muihin rahoitusvaroihin liitetyistä ylijäämistä, omaisuustuloista tai rahoitusvarojen arvonmuutoksista. Julkisyhteisöillä on huomattavasti muutakin rahoitusvarallisuutta kuin työeläkevarat. Esimerkiksi valtion omistuksessa on merkittävästi listattuja osakkeita.

Kansantalouden tilinpidon kokonaisuuteen sisältyy myös rahoitustilinpito, jossa varat arvostetaan käypiin arvoihin. Tilastokeskuksen julkaisema tilasto alkaa vuodesta 1995, jolloin ensimmäinen nettovarojen muutoshavainto saadaan vuodelta 1996 ja viimeinen vuodelta 2016. Tällä aikavälillä ”virallinen” rahoitusjäämä vaihtelee vuoden 2000 havainnosta 6,9 prosenttia vuosien 1996 ja 2014 havaintoon -3,2 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Vuotuiset nettorahoitusvarojen muutokset ovat paljon hurjempia lukuja. Maksimi on vuoden 1999 ”ylijäämä” 35,3 prosenttia ja minimi vuoden 2008 ”alijäämä”, etumerkkeineen -17,2 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Rahoitusjäämän keskiarvo on 0,8 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen vuosina 1996–2016. Nettorahoitusvarat taas ovat kasvaneet samaan aikaan keskimäärin 3,5 prosenttiyksikköä vuodessa suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Bruttovelan nopeahkosta kasvusta huolimatta Suomen julkisyhteisöjen nettorahoitusvarallisuus on vuoden 2010 jälkeen pysytellyt vakaana 53–54 prosentissa suhteessa vuotuiseen bruttokansantuotteeseen.

Reijo Vanne on Telan johtava ekonomisti.

Kirjoittajasta

Reijo Vanne

Reijo Vanne on Työeläkevakuuttajat Telan johtava ekonomisti.

Haluatko lisää hyötytietoa taloudesta?

Tilaa tästä Veronmaksajien ilmainen uutiskirje.
Voit peruuttaa sen koska tahansa.