Kun Katja Weiland-Särmälä täytti 40 vuotta, hän sai isältään lahjaksi suvussa lähes kaksisataa vuotta kulkeneen kultakellon. Tähän asti kello oli siirtynyt aina suvun vanhimmalle miehelle.
Lahjan saatuani kävin läpi sukuarkiston kirjeenvaihtoa, testamentteja sekä erilaisia dokumentteja, kun selvitin kultaisen taskukelloni matkaa Suomessa ja maailmalla.
Von Rehausen -suvulle kuuluneen kultaisen taskukellon tarina alkaa 1830-luvulta. Isoisäni isoisä, nuori juristi Werner von Rehausen (1803–1878) osti sen helsinkiläiseltä kultaseppä Gustaf Grönholmilta, joka oli valmistanut kellon kuoret.
Kellon kahvarengas on biedermeiertyyliä. Koneisto kuten muissakin saman ajan suomalaisissa kelloissa- oli sveitsiläistä alkuperää. Ostohetkellä kello oli varsin arvokas, 1830-luvulla sen arvo oli kivitalon verran. Se oli statussymboli, joka kertoi omistajansa vauraudesta ja asemasta. Kuvat: Katja Weiland-Särmälä
Kello symboloi myös Werner von Rehausenin tekemää uravalintaa: suvun traditioista poiketen hän lähti opiskelemaan lakia ja valitsi uran virkamiehenä, ei sotilaana kuten hänen esi-isänä ennen häntä.
Werner von Rehausen
Kello oli statussymboli, joka kertoi omistajansa vauraudesta ja asemasta, mutta se oli myös tarpeellinen käyttöesine. Kaupungissa kelloon sidotut kauppojen ja virastojen aukioloajat rytmittivät arkea. Enää ei eletty luonnon kiertokulun mukaan, kuten lapsuudenkodissa kartanolla. Kello symboloi paitsi Wernerin muuttoa maalta kaupunkiin myös uudenlaisen aikakäsityksen omaksumista.
Kello oli Werner von Rehausenille tärkeä ja rakas esine, hän nimittäin rakasti rutiineja. Päivät toistuivat samankaltaisina: herätys klo 3–4, työskentelyä kotona, aamiainen klo 6 ja toimistolle klo 8, lounas klo 14 kotona ja illalla vain teetä. Kello rytmitti täysin hänen päiväänsä: Werner von Rehausen ei hallinnut aikaa, vaan aika hallitsi häntä.
Pehr von Rehausen
Werner von Rehausenin kuoltua kellon peri hänen poikansa Pehr von Rehausen (1857–1914). Pehr oli insinööri ja hän otti kellon mukaansa mukana Buenos Airesiin, jonne hän muutti suunnittelemaan rautateitä.
Isän ja pojan suhde oli ollut etäinen, joten kellolla oli varmasti Pehrille enemmänkin materiaalista arvoa kuin tunnearvoa. Tuohon aikaan kello on mitä ilmeisemmin ollut yhä käyttöesine. Ainakin kelloa on käytetty ahkerasti, sillä sen alkuperäinen vedin on kulunut.
Pehr von Rehausenin kuoltua lapsettomana hänen leskensä Marie (os. Dubois) lähetti Suomeen suuren määrän von Rehausen esineitä ja esitti toivomuksen, että kello tulisi testamentata Pehr von Rehausenin sisarenpojalle ja kummipojalle Martin Kjäldströmille (1885–1918). Heille oli tärkeää, että esineet jatkavat kulkuaan suvussa.
Martin Kjäldström
Martinista piti tulla pappi, mutta hän vaihtoi pääainetta ja lähti opiskelemaan kieliä Oxfordin ja Berliinin yliopistoihin. Valmistumisensa jälkeen Martin työskenteli Ahlströmin tehtaalla Varkaudessa.
Martinin aika kellon omistajana jäi lyhyeksi, sillä hänet surmattiin sisällissodassa, ja kellon peri hänen kolmevuotias poikansa Lars Johan Kjäldström (1915–1990). Kellon vitjat peri hänen tyttärensä.
Ensimmäiset rannekellot tulivat käyttöön jo 1800-luvu lopulla ja ne yleistyivät ensimmäisen maailmansodan aikoihin.
Pojan vartuttua taskukello oli jo vanhanaikainen, joten Lars Johan tuskin koskaan käytti kelloa. Kello oli yksi harvoista esineistä, joita pojalle isästään jäi, joten sen tunnearvo muistoesineenä lienee ollut suuri.
Lars-Johan Kjäldström
Lars Johan opiskeli ekonomiksi ja työskenteli kaupallisella alalla, mutta eli elämänsä yksin ja viimeiset vuodet täysin erakkona.
Lars Johanin kuoltua kello löytyi laatikosta, arvottoman rojun keskeltä. Kellon sekä myöhemmin vitjat peri vuorostaan isäni, suvun vanhin jäsen, Lars Johanin serkku ja Werner von Rehausenin lapsenlapsenlapsi.
Kuvassa Katjan isä äitinsä sylissä.
Isälläni ei ollut kelloon mitään tunnesidettä, mutta hän ymmärsi kellon sukuaarteeksi ja teetätti siitä tutkimuksen. Kelloa on nyt tutkittu kolmasti, viimeksi Kellomuseon toiveesta. Tämän tutkimuksen yhteydessä selvisi, että kelloa on myös korjattu mahdollisesti Pehr von Rehausenin omistajuuden aikana.
Kultakello kertoo suvun ja Suomen tarinaa
Tarkastelen kultakellon tarinaa esinebiografian avulla: on kiinnostavaa seurata, miten kellon käyttö muuttuu status- ja käyttöesineestä lopulta kotelossaan säilytettäväksi reliikiksi, muistoksi menneisyydestä.
Kultakellon elinkaaren aikana siihen yhdistyy tapahtumia, joihin kellon käyttäjät ovat olleet osallisina, sekä kiteytyy erilaisia aineellisia ja aineettomia arvoja.
Kello oli eräänlainen sukuhistoriallinen todistuskappale, jonka avulla luotiin merkityksiä ja vahvistettiin sukuyhteyttä. Kellon perinyt suvun jäsen tuli kellon saadessaan myös osaksi sukupolvien ketjua, osaksi kellon tarinaa. Uuden omistajan tehtävä oli jatkaa traditiota.
Mahdollisesti näistä tai tunnesyistä kelloa ei lahjoitettu vuosien 1940–41 suureen kultakeräykseen, jossa arviolta yli 2 500 kultakelloa päätyi sulatettavaksi.
Koska kellosta ei luovuttu, se muuttui myös aineellisesti arvokkaammaksi. Taskukello on oman aikansa harvinainen edustaja, ja tekijältään tiettävästi ainoa ajalta säilynyt esine. Kellon kuoret ovat tämänhetkisen tiedon mukaan toiseksi vanhimmat Suomessa valmistetut.
Kukaan suvun jäsenistä ole koskaan selvittänyt kellon materiaalista arvoa. Suvussa kulkeneet esineet tarinoineen ovatkin ensisijaisesti sukuaarteita ja merkkejä menneisyydestä. Kellon jatkaessa kulkuaan sukupolvelta toiselle siihen yhdistyivät kellon omistajien elämäntarinat ja samalla kuin puolivahingossa kertomus kaupungistumisesta, teollistumisesta ja kansainvälistymisestä sekä Suomen historian kipupisteistä.
Kello liittää saajansa sukupolvien ketjuun
Miesten taskukello on sukupuolisesti määrittyvä, maskuliininen esine, ja se siirtyi aina suvun vanhimmalle miehelle. Se symbolisoi myös sen saajan roolia, hänelle annettua tehtävää jatkaa, tallentaa ja säilyttää. Kellon perinyt suvun jäsen tuli kellon saadessaan myös osaksi sukupolvien ketjua, osaksi kellon tarinaa.
Kun kello nyt ensi kertaa monen sukupolven traditiossa siirtyi minulle, naiselle, siihen tuli uusi merkityskerros. Haluan ajatella, että sen historia heijastaa myös naisen aseman muutosta.
Kello itsessään on ajan metafora. Omistajiensa tarinoiden välityksellä se muistuttaa, ettei kukaan voi hallita aikaa eikä kukaan tiedä oman aikansa määrää. Kellon symbolisoi ajan kokemusta, ajan mittaamisessa tapahtunutta muutosta.[1] Merkityksellistä symboliarvoa on myös sillä, että kello käy yhä. Kun avaa kellon takakuoren, sen hieno koneisto liikkuu kuin elävä organismi. Kuva: Susanna Kekkonen
Katja Weiland-Särmälä
Kirjoittaja on filosofian tohtori, taidehistorioitsija ja esinetutkija
Lähteet:
Ahoniemi Veikko Kelloseppäkoulussa tehty tutkimus 2017; kelloa tutkittiin myös vuonna 2018, jolloin olin henkilökohtaisesti paikalla.
Benjamin Walter Silmä väkijoukossa huomioita eristä motiiveista Bauderlairen tuotannossa (1974) 1986
Dannehl Karin Object Biographies: from production to consumption teoksessa History and Material Culture: a student guide to approaching alternative sources toim. Harvey Karen 2010
Immonen Vesa Sotkuinen aineellisuus Historiallinen aikakausikirja 2/2016
Kopytoff Igor The Cultural Biography of Things teoksessa The Social life og Things toim. Adjun Appadurai 1986
[1] kts. Eriksen Thomas Hylland 2004, 315-316
