Istuin viime kesänä iltaa kollegani kanssa. Nuoreen ikäänsä nähden hän on ehtinyt saavuttamaan jo paljon. Kuuntelin kiinnostuneena kaikkea mitä hän sanoi.
Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että hän pitää merkkituotteista. Juttelimme muun muassa Applen tietokoneista sekä tyylikkäistä mustista aurinkolaseista, jotka hän ojensi minulle pöydän yli.
”Kokeile nyt näitä. Eikö tunnukin siltä niinku olis Ferrari naamalla?”
Kieltämättä oloni tuntui juuri siltä. Hänen aurinkolasinsa olivat jykevät ja luotettavat. Cooliuspisteeni nousivat ainakin 70 prosenttia, kun minulla oli ne päässä.
Ja kun riisuin ne, tunsin pisteiden ropisevan jälleen alas.
Noihin aikoihin käytin itse aurinkolaseja, jotka olivat trendikkäät mutta halvat. Tunnustin kollegalleni, että en juuri koskaan harrasta merkkituotteita. Minulla ei ole Yves Saint Laurentin mekkoa, Pradan käsilaukkua eikä Louis Vuittonin korkokenkiä. Tulen onnelliseksi, jos löydän jostakin edullisesta vaateliikkeestä paidan 30 prosentin alennuksella tai hamstraan kirpputorilta euron laukun.
Kollegani ymmärsi minua, vaikkakin hänen näkökulmansa oli erilainen.
”Mä vihaan, jos joku asia maksaa viis euroa. Sen pitää maksaa viis sataa euroa!” hän huudahti.
Jäin miettimään, miksi minä en ollut kiinnostunut merkkituotteista. Miksi minulle oli melko yhdentekevää, millainen käsilaukku tai kengät minulla oli?
Tulin siihen tulokseen, että yksi syy tähän on luontainen säästäväisyyteni. Jos saan kerralla isomman summan rahaa, vaalin sitä mieluummin tilillä kuin riennän shoppailemaan. Tämän vuoksi en oikeastaan edes tiedä, miltä tuntuu, kun ”raha polttaa” taskuissa – ellei samoilujani kirjakaupoissa lasketa.
Välillä minuun saattaa toki iskeä kiihkeä shoppailupuuska, etenkin jos kaipaan nopeasti piristystä. Hyvin harvoin ostosretkeni kuitenkaan kohdistuvat merkkiliikkeisiin – paitsi ehkä silloin, kun olen etsimässä lahjaa bränditietoiselle läheiselle.
Joskus olen miettinyt, kuinka paljon tyylikkyys ja kalliit statussymbolit vaikuttavat menestymiseen. Jos kulkisin jatkuvasti Chanelin jakkupuvussa, tulisiko minusta muutamassa kuukaudessa kansainvälinen menestyskirjailija, jonka kirjoja luettaisiin Kiinassa ja Nicaraguassa asti?
Yksikään tietämäni bestsellerkirjailija ei nimittäin kulje rytkyissä. Cheek ei käsittääkseni ajele Ladalla ympäri Töölöä. Madonna ei varmaankaan kävele kengissä, joista on toinen vetoketju rikki.
”Fake it till you make it”, sanotaan. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Pitäisikö ihmisen näyttää joka päivä supertähdeltä tullakseen siksi?
En kuitenkaan haluaisi uskoa, että esimerkiksi taiteilijan kannattaisi käyttää rahansa etupäässä merkkivaatteisiin saavuttaakseen tunnettuutta. Tärkeämpää lienee keskittyä taiteen laatuun kuin ulkoiseen olemukseen.
Ja onhan ihmisen myös syötävä.
Mielestäni tyylikkyys ei välttämättä vaadi suuria rahoja, ja pukeutumiseen voi suhtautua kuin luovaan leikkiin. Joskus saatan esimerkiksi ostaa kirpputorilta edullisia vintagevaatteita, mitä pidän myös ekologisena tekona. Toissa kesänä puolestaan hankin Ilosaarirockista mustan festarihatun, joka ei maksanut paljon mutta on nykyään miltei yksi tavaramerkeistäni. Puin kyseisen hatun jopa televisiohaastatteluun.
Tunnustettakoon lopuksi, että toisinaan saattaa tapahtua ihme, ja minäkin innostun jostakin merkkituotteesta (pitkän harkinnan jälkeen). Viime kuukausien aikana olen päätynyt hankkimaan alennusmyynneistä Calvin Kleinin aurinkolasit sekä kullanhohtoisen Versacen jakun. Se on ihana, mutta ikävä kyllä sitä ei voi pestä koneessa.
Nyt se odottaa hienhajuisena kaapissa ensimmäistä pesulakäyntiään.
Taina Latvala
Kommentoi