Jo vuosia sitten minusta alkoi tuntua, että haluaisin elämääni lisää musiikkia. Olen lapsesta asti ollut musikaalinen, osaan laulaa ja soittaa pianoa, mutta yhtäkkiä aikuisiällä huomasin, että en hyödyntänyt näitä taitojani oikein mitenkään – paitsi soittelemalla silloin tällöin kotona tai laulamalla karaokessa (tai suihkussa naapurien iloksi).
Koin, että musiikilliset lahjani olivat jollakin tavalla menossa hukkaan.
Yritin tehdä asialle jotakin. Kävin jonkin aikaa laulutunneilla, matkustin säännöllisesti lähijunalla Helsingin Malmille ja harjoittelin opettajan säestyksellä mieluisia kappaleita.
Samoihin aikoihin olin kiinnostunut myös biisien tekemisestä. Istahdin välillä pianon ääreen ja tapailin säveliä ja melodioita, kirjoitin sanoituksia ja tein muutamia omia lauluja. Arasti pyysin mielipidettä muutamalta muusikolta tai musiikkialan ammattilaiselta, mutta vaikka sain heiltä ihan rohkaisevaa palautetta, en oikein osannut parannella tai kehittää biisiraakileitani.
Tuntui, etteivät taitoni riittäneet siihen.
Musiikkiin liittyvät unelmani ovat välillä haalistuneet ja jääneet taka-alalle, välillä jälleen voimistuneet ja kukoistaneet. Innokkaimpina aikoina olen uskaltautunut jopa esiintymään joissakin kirjallisissa tilaisuuksissa.
Usein on kuitenkin käynyt niin, että musiikkiharrastukseni on jäänyt kirjoitusprojektieni varjoon, kun olen suunnannut kaiken luovan energiani romaanin tai näytelmän työstämiseen.
Olen huomannut, että musiikki yrittää silti ujuttautua elämääni omilla konsteillaan, silloinkin kun minulla on muita kiireitä.
Pari vuotta sitten sain puolisoni kanssa lapsen, enkä ole uudessa elämänvaiheessa miettinyt kovinkaan paljon harrastuksiin liittyviä asioita. Kävi kuitenkin niin, että vähän yli vuosi sitten mieheni innostui pitkän tauon jälkeen kitaransoitosta ja alkoi jälleen harjoitella sointuja. Meillä on aika samanlainen musiikkimaku, ja viime aikoina olenkin yhtäkkiä huomannut laulavani taas, samalla kun puolisoni säestää minua.
Musiikki on siis jälleen löytänyt keinon houkutella minua luokseen.
Amerikkalainen kouluttaja ja kirjailija Julia Cameron kirjoittaa inspiroivalla ja monesti hyvin samaistuttavalla tavalla unelmista ja luovuuden vapauttamisesta teoksessaan Tie luovuuteen: Henkinen polku syvempään luovuuteen (suom. Pekka Pakkala).
”Kun käännät selkäsi unelmallesi, niin huomaat, että se lähestyy sinua uudestaan”, Cameron toteaa.
Kirjassaan hän kannustaa ihmisiä ottamaan päivittäin jonkin pienen askeleen, joka edistää omaa luovuutta.
Myös amerikkalainen psykologi ja kirjailija Dr. Henry Cloud puhuu pienten siirtojen merkityksestä teoksessaan The Secret Things of God: Unlocking the Treasures Reserved for You:
”Big dreams do not become reality in big steps, but in a million little ones.”
Hänen mukaansa suuret unelmat eivät siis toteudu ottamalla suuria harppauksia vaan miljoonia pieniä askeleita.
Ehkä se, että lauleskelen mieheni säestyksellä, on taas yksi pieni askel päästä lähemmäksi musiikkia. Seuraava voisi olla se, että tilaisin kotiimme pianonvirittäjän. Hävettää tunnustaa, että soitinta ei ole viritetty kertaakaan sinä aikana, kun minä olen sen omistanut. Piano alkaa olla jo niin huonossa kunnossa, että jotkin koskettimet eivät enää soi.
Pelkään pyytää virittäjää paikalle siksi, että jännitän hänen tuomiotaan. Entä jos hän sanookin, ettei pianoa voi enää pelastaa?
Toki stressaan myös sitä, kuinka paljon virittäminen maksaa.
Mutta jos en kohtaa pelkoani, piano pysyy vuodesta toiseen raihnaisena, ja minä etäännyn soittamisesta entisestään.
Kirjassaan Dr. Henry Cloud muistuttaa, että omat lahjat ja kyvyt on syytä ottaa käyttöön. Kun ihminen kehittyy siinä mitä tekee, hänelle tarjoutuu suurempia mahdollisuuksia, jotka taas poikivat vieläkin hienompia asioita. Tätä ilmiötä Cloud kutsuu termillä ”the Magic of Multiplication”, ”moninkertaistumisen taika”.
Tie luovuuteen -kirjassaan Julia Cameron mainitsee sveitsiläiseen psykiatriin C.G. Jungiin viitaten käsitteen synkronisiteetti, joka on määritelty ”merkittävien yhteensattumien summaksi”. Cameronin mukaan ovia alkaa avautua ja onnenpotkuja ilmaantua, kun ihminen lähestyy unelmaansa.
”Olen huomannut kuinka maailmankaikkeus asettuu hyvien suunnitelmien puolelle, erityisesti se suosii rohkeita ja suuria suunnitelmia. Monesti kun olen saanut hyvän idean, olen myös löytänyt keinot, joilla toteuttaa se. Tee itsellesi siis selväksi mitä haluat tehdä, saat kyllä myöhemmin selville miten”, Cameron neuvoo.
Ehkä juuri varsinaisen päämäärän selvittäminen on monelle hankalaa. Joskus kyse saattaa olla siitä, että mielessä kangastaa vain jokin epämääräinen haave, jolla ei oikein ole muotoa eikä ääriviivoja.
Tai saattaa olla myös niin, että unelma on niin suuri ja tärkeä, ettei sen haurasta olemassaoloa pysty itselleen edes myöntämään. Ja vaikka pystyisikin, koko urakka saattaa yksinkertaisesti tuntua liian valtavalta.
Silloin kannattaa muistaa, miten tärkeää on tehdä Julia Cameronin mainitsemia ”pieniä muutoksia”.
”Pienet askeleet johtavat meidät suuremmille luovuuden apajille”, Cameron toteaa kirjassaan.
Juuri näin. Pitääpä vihdoin ottaa yhteyttä pianonvirittäjään.
Taina Latvala
Helppoa on tehdä taiteesta väitöskirja. Ei tarvita mitään tiedeväiskiltä vaadittavia ominaisuuksia, kun sisällöksi kelpaa pari tapausselostusta. Eikä niistäkään tarvitse tehdä mitään päätelmiä, puhumattakaan jostain tilastollisesta merkitsevyysanalyysistä(joka erottaisi syy-seurauksen sattumasta).
Se, miksi taiteilijan ylipäänsä pitäisi tehdä väitöskirja eli ikäänkuin yrittää päteä osaamisalueensa ulkopuolella, johtunee pätemisen tarpeesta. Taiteilijan itsensä tai hänen työantajansa tai muun viiteryhmänsä.
Osaisin minäkin rakentaa jonkinlaisen auton, joka kenties jopa liikkuisi(kirjaimellisella hevosvoimalla ainakin), mutten kuvittele kenenkään kiinnostuvan siitä kulkuvälineenä - enkä missään tapauksessa takaa sen turvallisuutta.
Vaikeaa taiteilijalle sen sijaan on päästä "estradille" tai edes elannon kustantaville palkoille. Vain huiput tai somen sellaiseksi brändänneet pärjäävät, muut saaavat tyytyä satunnaisiin keikkahommiin. Normisuoritus ei johda työkkärin luukkua - ja kirjakaupan alelaaria - pitemmälle.
Toinen ääripää unelmien torppaamisfoorumilla ovat ne, jotka eivät koskaan pääse edes opiskelemaan haluamaansa alaa. Hakijoita esim psykaan ja lääkikseen on joka vuosi vähintään satakertaisesti vs sisään otettavien määrä, jolloin karsinta on välttämätön ja se on perustettava johonkin. Joku elämästä vieraantunut tai sille katkeroitunut jossain yliopistohallinnossa on päättänyt, että sitä EI saa perustaa ainakaan niille ominaisuuksille, jotka ovat esim psykologin tai lääkärin työssä tarpeen, ts ihmisläheisyys, kontaktikyky, empatia ja kärsivällisyys. Ei, vaan kriteeriksi on päätetty matematiikka, erityisesti fysiikan ja kemian laskutekniikka ja laskurutiinit. Niinpä lääkäreiden töykeys, tuppisuisuus ja muu epäystävällisyys johtuvat pitkälti siitä, että osatakseen differentiaalilaskentaa, tilastomatikkaa ja sähköopin kaavoja ei tarvitse pitää ihmisistä eikä tarvitse ymmärtää tai edes sietää heitä.
Kommentoi