Seuraan sosiaalisessa mediassa elämäntaito-oppaistaan ja suorasukaisesta kirjoitustyylistään tunnettua amerikkalaista kirjailijaa Mark Mansonia.
Törmäsin taannoin netissä kiinnostavaan artikkeliin, joka on julkaistu Mansonin kotisivuilla. Artikkelissaan ”7 Strange Questions That Help You Find Your Life Purpose” Manson pohtii, miten ihminen voisi löytää elämäänsä merkityksellistä tekemistä.
Suomeksi tekstin otsikko kuuluisi kutakuinkin näin: ”Seitsemän kummallista kysymystä, jotka auttavat sinua löytämään elämäsi tarkoituksen.”
Tekstissään Manson oikeastaan myös vähän kritisoi kosmiselta kuulostavaa käsitettä ”elämän tarkoitus”. Hänen mielestään ihmisten ei kannattaisi niinkään kysyä, mikä on heidän elämänsä tarkoitus, vaan pohtia pikemminkin sitä, miten he voisivat käyttää aikaansa johonkin tärkeältä tuntuvaan tekemiseen.
Mansonin mukaan jälkimmäinen aihealue on helpommin hallittavissa.
Erityisesti yksi Mansonin esittämästä seitsemästä kysymyksestä – järjestyksessä kuudes – jäi pyörimään mieleeni: ”Jos sinun olisi pakko lähteä joka päivä koko päiväksi kotoa jonnekin, minne menisit ja mitä tekisit?”
Manson ei kelpuuta vastaukseksi sitä, että istuu kahvilassa selailemassa Facebookia. Toiminnan pitäisi olla jollakin tavalla aktiivista. Esimerkkeinä Manson mainitsee muun muassa ilmoittautumisen tanssitunnille, osallistumisen lukupiiriin tai toisen tutkinnon suorittamisen.
Itse ajattelin tuota kuudetta kysymystä lähinnä ammatillisesta näkökulmasta. Eikä minun tarvinnut kauan miettiä vastausta.
Minä menisin joka päivä johonkin viihtyisään kahvilaan kirjoittamaan. Kirjoittaisin romaaneja, näytelmiä, audiodraamaa, blogitekstejä. Kaikkea sellaista, mitä kohtaan tunnen paloa. Minulla olisi mukanani kirja tai pari, ja kun haluaisin välillä pitää taukoa työskentelemisestä, siemailisin teetä ja söisin leivosta ja lukisin inspiroivia tekstejä lyijykynä kädessäni.
Joinakin päivinä voisin käydä teatterissa tai elokuvissa, istuisin pimeässä salissa pehmeällä penkillä ja katselisin näyttämöllä tai valkokankaalla hehkuvaa valoa.
Sillä sitähän kulttuuri parhaimmillaan on: valoa, joka avaa silmät; valoa, joka auttaa ymmärtämään paremmin itseä ja muita.
On ihanaa, että monena päivänä minä todella istunkin kahvilassa kirjoittamassa, lukemassa ja syömässä croissanttia marmeladin kera. Ne ovat hienoja hetkiä.
Teatteriin ja elokuviin ehdin nykyään liian harvoin, mutta siinäkin yritän petrata.
Vaikka tiedän olevani oikealla alalla, myönnän, ettei tämä ole ollut helppo tie. Taiteilijan työ on aina ollut epävarmaa, ja epävarmuus näyttäisi kuuluvan siihen jatkossakin. Esimerkiksi kirja-alan digitaalinen murros on tuonut mukanaan uusia mahdollisuuksia, mutta samalla se on herättänyt myös kysymyksiä. Monet kirjailijat ovat tällä hetkellä aidosti huolissaan toimeentulostaan ja ylipäätään kirjallisuuden tulevaisuudesta.
Minäkin mietin näitä aiheita paljon. Eikä minulla valitettavasti ole varmoja vastauksia.
Jokin aika sitten juttelin erään kollegani kanssa, joka taisi sanoa jotenkin niin, että hänen mielestään parasta on vain keskittyä itse tekemiseen, kirjoittamiseen. Niin kai minäkin olen yrittänyt suurelta osin menetellä. Yritän tehdä sitä mitä rakastan ja tehdä sen niin hyvin kuin osaan.
Monien kirjailijakollegojen tavoin koetan myös toimia alallani mahdollisimman monipuolisesti. Jo nuorempana aavistelin, että niin minun kannattaa tehdä, jos haluan tulla Suomessa toimeen tällä alalla.
Mutta välillä tulee väistämättä väsymyksen ja epätoivon hetkiä. Sellaiset lienevät jossain määrin tuttuja kaikissa töissä.
Muistan, kuinka kerran vuosia sitten istuin ystävääni vastapäätä tutussa kantakahvilassa ja itkin sitä, miten vaikealta tämä ala ajoittain tuntuu. Ja miten ristiriitaista on, etten kuitenkaan halua tehdä mitään muuta.
Mark Manson kertoo aiemmin mainitsemassani artikkelissa, kakkoskysymyksen kohdalla, että lapsena hän saattoi viettää huoneessaan tuntikausia ja kirjoittaa tarinoita – ei siksi, että hän olisi halunnut tehdä kehenkään vaikutuksen, vaan siksi, että se teki hänet iloiseksi.
Mutta jossain vaiheessa, muistamatta edes miksi, hän lopetti kirjoittamisen.
Artikkelissaan Manson arvelee muun muassa, että nuorten kokemat sosiaaliset paineet ja nuorten aikuisten kohtaama ammatillinen stressi syövät ihmisistä intohimon.
Onneksi Manson kuitenkin löysi rakkauden kirjoittamiseen uudelleen, noin 25-vuotiaana.
Minäkin saatoin lapsena naputella tarinoita sähkökirjoituskoneella jonakin lauantai-iltapäivänä, tunti tunnin perään, yöpaita päällä ja inspiraatio sormenpäissä.
Aikuisena kirjoittamisesta tuli minun ammattini, mutta työssäni ovat yhä läsnä myös ne ihanat piirteet, joiden vuoksi kirjoittaminen on ollut osa minua jo lapsesta asti: luovuus, sanoilla leikkiminen, uusien pienien universumien keksiminen.
Runoilija Lauri Viita on tiivistänyt luomistyön ytimen hienosti esikoisromaanissaan Moreeni: ”Kun luot, luo maailma, (--).”
Niin kauan kuin minusta tuntuu edelleen antoisalta mennä kahvilaan ja uppoutua itse kirjoittamaani tarinaan, tiedän, että olen oikealla tiellä.
Taina Latvala
Kommentoi