Noukin hiljattain komeron pohjalta vanhoja vaatteita, jotka olivat joskus pudonneet henkarilta sekalaisen romppeen sekaan ja viettäneet ties kuinka kauan tuskallisessa mytyssä.
Yksi niistä on plyysikankainen, värikäs kauluspaita, jota käytin kauan sitten teinivuosina. Paita mahtuu minulle vieläkin, jotenkuten.
Voin yhä nähdä silmissäni 14-vuotiaan, pitkätukkaisen tytön, joka kävelee tuossa kauluspaidassa ja leveälahkeisissa beigeissä housuissaan pitkin Lapuan yläasteen käytäviä. Hän miettii sydän läpättäen, kuinka hän saksan tunnilla ojensi teroittimen ensirakkaudelleen ja kuinka heidän sormensa hipaisivat toisiaan!
Siitä hän kirjoittaisi illalla päiväkirjaansa yksityiskohtaisen kuvauksen.
Löysin myös räikeänpinkin neuletakin, jonka ostin joskus lukioaikana. Joka kerta kun näen tuon vaatteen, muistan 18-vuotiaan itseni lyhyiksi leikatuissa hiuksissa, pää täynnä saksan kielen epäsäännöllisiä verbejä – ja yhtä epäsäännöllisiä unelmia.
Kaivoin komeron kätköistä myös tyköistuvan, liituraitaisen kotelomekon, jonka hankin parikymppisenä opiskelijana. Käytin sitä vuosikausia monenlaisissa tilanteissa: treffeillä Kansallisteatterissa, ystävien häissä sekä myöhemmin kirja-alan juhlissa.
Lisäksi löysin komeron pohjalta sähkönsinisen mekon, jonka ostin yli kymmenen vuotta sitten opiskellessani Manchesterissä. Mekko vaikuttaa kaikin puolin uniikilta; kuka tietää, onko se kenties jonkun muotisuunnittelijan käsialaa. Siinä on kiiltävä huppu, rennot, pitkät hihat sekä leikkaus, joka jättää selän paljaaksi.
Tuo omaperäinen luomus tuo aina mieleeni kevään, jolloin asuin ensimmäistä kertaa elämässäni kimppakämpässä, naputtelin pubissa romanttista komediaa ja kävin tanssimassa yökerhossa brittipopin tahtiin.
Se oli elämänvaihe, jota en koskaan unohda – tärkeä periodi matkalla kohti kolmekymppisyyttä.
Mainitsemani vaatteet ovat esimerkkejä asuista, joita en ole pitkään aikaan käyttänyt – osittain siksi, että tyylini on muuttunut, osittain siksi, että nuo asut eivät enää näytä päälläni kovin hyvältä.
Liituraitamekko ei varmaan enää edes mahdu minulle. Ehkä se on hyväkin asia; olen kasvanut mekosta ulos, samoin kuin olen tuskallisesti murtautunut ulos myös parikymppisen tytön identiteetistä.
Jos olisin käytännönläheinen, järkeen nojaava ihminen, voisin vain sulloa vaatteet kassiin ja viedä ne kierrätykseen. Antaa ne eteenpäin, tehdä tilaa komeroon.
Toinen vaihtoehto olisi koettaa myydä vanhoja vaatteita netissä. Onhan pienikin raha aina tervetullut lisä lompakkoon.
Ja mikä tärkeintä: jonkun toisen yllä vaatteet saisivat uuden elämän!
Nuoruuden vaatteista luopuminen on kuitenkin minulle – herkkähipiäiselle tunneihmiselle – hyvin vaikeaa. Vanhat vaatteet ovat osa minun tarinaani ja elämänpolkuani, konkreettisia muistoja menneisyydestä.
Japanilaisella siivousgurulla ja kodin järjestämisen asiantuntijalla Marie Kondolla on kiinnostavia neuvoja niille, jotka haluavat järjestää kotinsa ja päättää, mitä tavaroita he haluavat säilyttää. Kirjassaan Kon Mari - Iloa säkenöivä järjestys (suom. Päivi Rekiaro) Kondo kehottaa pohtimaan, tuottaako jokin esine iloa vai ei.
”Päätöstä tehdessä on tärkeää koskea esineeseen, millä tarkoitan, että pitelet sitä lujasti kaksin käsin, ikään kuin kommunikoisit sen kanssa äänettömästi. Tarkkaile, miten kehosi reagoi tässä tilanteessa”, Kondo kirjoittaa.
Tuo vaikuttaa hyvältä neuvolta. En ole nimittäin varma, tuovatko vanhat vaatteet minulle iloa, enää. Voisiko olla niin, että niiden poissaolo antaisi minulle jopa enemmän iloa kuin niihin takertuminen?
Kondon mukaan tavaroiden lajitteleminen kannattaa aloittaa juuri vaatteista. Hänen mielestään vertaileminen on tässä puuhassa parhaaksi havaittu keino.
”Jos on taipumusta jahkailuun, alussa voi olla vaikea ratkaista yhtä vaatetta katsomalla, tuoko se iloa. Mutta kun vertaat sitä muihin vaatekappaleisiin, tunteet käyvät selviksi.”
Kondo vinkkaa, että valinnan tekeminen on hyvä aloittaa sellaisista vaatteista, joiden paikka on lähimpänä sydäntä (kuten esimerkiksi puseroista). Hän huomauttaa, että ilon tunne sijaitsee sydämessä, ei pääkopassa.
Tässä tapauksessa minun siis kannattaisi aloittaa harkintani plyysipaidasta. Hiljattain jo puinkin sen ylleni ja katsoin itseäni eteisen kokovartalopeilistä.
Totesin, että vaate, joka nuoruusvuosina oli ylläni tyylikkään rento ja hauskalla tavalla hippimäinen, näytti nyt jotenkin piukalta ja rauhattomalta.
Toisaalta paidassa on edelleen jonkinlaista salaperäistä vetovoimaa, joka kiehtoo minua; esimerkiksi sen kaunis, erikoinen kangas, jossa on hienoja kuvioita.
Eikä tietenkään pidä unohtaa, että nuorena rakastin tuota paitaa.
Jos tärkeältä tuntuva vaate tuottaa edelleen iloa, Kondo suosittelee säilyttämään sen, vaikka sitä ei enää voisi käyttää ihmisten ilmoilla. Hän muistuttaa, että ainahan vaatetta voi pitää kotioloissa.
”Jos peiliin katsoessa tuumit, että vaate tai asukokonaisuus näyttää naurettavalta, pystyt hyväksymään sen, että on aika luopua siitä. Ja jos se taas näyttää odotettua paremmalta, nauti siitä ja anna sen lisätä tavalliseen elämään ripaus epätavallisuutta.”
Ehkä annan vanhoille vaatteilleni vielä mahdollisuuden. Jospa jonakin iltana laitankin Bluria tai Pulpia soimaan ja tanssin pari tuntia selkä paljaana sähkönsinisessä Manchester-mekossani.
Se olisi samalla tehokas hikitreeni nelikymppiselle.
Taina Latvala
Kommentoi