Minun ja puolisoni ikuisuusprojekti – uuden asunnon etsiminen – on edelleen kesken.
Välillä on meinannut iskeä epätoivo. Tuleeko koskaan vastaan sellaista asuntoa, jossa voisin kuvitella eläväni; ihastuttavaa kaksiota, jota varten olisin valmis ottamaan elämäni ensimmäisen pankkilainan ja sietämään sellaista jäätävää eksistentiaalista kauhua, joka on mahdollista vain yli 35-vuotiaana?
Olen kulkenut pitkin vieraita, valoisia käytäviä, kurkistellut tyhjiin kylpyhuoneisiin ja tuijottanut toisten ihmisten kirjahyllyjä. Olen katsellut töölöläisen makuuhuoneen purppuranpunaisia seiniä ja nähnyt mustavalkokuvan tuntemattomasta vauvasta, miettinyt, voisiko tämä olla minun kotini.
Usein olen seissyt nenä kiinni ikkunassa ja yrittänyt havainnoida, kuuluuko huoneistoon kaupungin kohinaa. Asunnonvälittäjille olen tunnustanut, että olen hyvin herkkä liikenteen melulle. Tämän vuoksi olen saattanut viipyä näytöillä pitkään.
”No, alkaako jo kuulua ratikan ääntä”, eräs lupsakka välittäjä kysyi löytäessään minut jo kolmannen kerran kivettyneenä olohuoneesta.
Täydellisen kodin löytäminen ei ole helppoa – ei etenkään kaltaiselleni tunteikkaalle perfektionistille. Haluan, että asuntoon mennessäni sydämessäni sykähtää intuitiivinen varmuus: Tämä se on! Tästä tulee meidän kotimme.
Mutta hetkinen: iniseekö vessassa patteri?
Välillä olen miettinyt, onko asunnolle asettamani korkea rima sittenkin vain pelkoa. Haluttomuutta kohdata muutoksia. Onhan asunnon ostaminen iso päätös. ”Elämän suurin ostos”, kuten isosiskoni sanoi.
Uuden kodin etsiminen pakottaa väkisinkin harjoittamaan jonkinlaista itsetutkiskelua. Olenko ihminen, joka haluaa asua kompaktissa kerrostaloasunnossa koko ikänsä ja kuunnella, kun naapuri niistää? Vai olisinko sittenkin onnellisempi Pohjanmaalla jossakin hiljaisessa omakotitalossa, jonka pihaan voisi rakentaa paljun ja suihkulähteen? Voisiko minusta tulla nainen, joka istuttaa posket punaisina kukkasipuleita ja katselee tyynesti hymyillen, kun robotti leikkaa nurmikon? Tai entä jos haluankin löytää Helsingistä asunnon, jossa on sauna!
Asumme tällä hetkellä lähellä Helsingin keskustaa, jossa myytävät asunnot ovat melko kompakteja mutta hintavia. Välillä olen miettinyt, pitäisikö lähteä edes hivenen kauemmaksi etsimään sitä löylyn henkeä ja metsän huminaa. Ja olisiko pieni pihakin kiva?
Toki meitä on kaksi ihmistä etsimässä asuntoa. On otettava huomioon, että mieheni ei haaveile pelargonioista pienellä terassilla eikä saunomisesta joka toinen arki-ilta.
Minulle on usein esitetty argumentteja siitä, kuinka hyviä ja järkeviä sijoituksia asunnot ovat Helsingin keskustassa ja sen liepeillä. Ei kuulemma tarvitse pelätä, että hinnat laskisivat.
Toisaalta ajattelen myös lausetta, jonka siskoni sanoi, kun juttelimme oman asunnon etsimisestä ja asioista, jotka kannattaa huomioida:
”Asunto ei ole ensisijaisesti sijoitus vaan koti.”
Kantakaupungissa asuminen voi olla myös eräänlainen statuskysymys, kuten eräs ystäväni pohti, kun kerroin minun ja mieheni mietteistä. Olen samaa mieltä. Kotia hankkiessa on aina kyse myös huoneiston herättämistä mielikuvista ja asujan identiteetistä.
Ellei tunne itseään tarpeeksi hyvin, uuden kodin löytäminen voi olla hankalaa. Lainalupauskin ehtii jo vanhentua, kun asialla on kaltaiseni päättämätön vaakanainen. Onneksi pankkiin on mahdollista toimittaa uudet tulotiedot ja päivittää tilanne, joskin taiteilijan elämässä noiden tietojen kerääminen on lähestulkoon yhtä haastava tehtävä kuin puolimaraton (jota en ole koskaan juossut).
Kieltämättä välillä on tehnyt mieli luovuttaa ja mennä vain katselemaan vuokrakämppiä. Miten helppoa ja mutkatonta se olisikaan!
Mutta joka kerta olen törmännyt samaan kysymykseen: olenko ihminen, joka haluaa asua koko ikänsä vuokralla, kun voisin yhtä lailla sijoittaa viisaasti ja kerryttää omaa varallisuutta? Ja haluanko kuitenkin itse olla päättämässä, minkä väriseksi makuuhuone maalataan?
Siinä jälleen yksi aihe itsetutkiskelua varten.
Taina Latvala
Kommentoi