veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Kuinka paljon pitää maksaa, jotta en tuntisi oloani rähjäiseksi?

Taina Latvala
Taina Latvala

Kirjan Pitoa

Kirjailija Taina Latvala on 80-luvulla syntyneen sukupolvensa vahva ääni. Hänen esikoisteoksensa Arvostelukappale sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2007. Latvalan tuorein teos on nimeltään Torinon enkeli (2021). Seuraa Twitterissä @LatvalaTaina

On lämmin, auringon hellimä kesäilta. Olen vaunukävelyllä mieheni ja vauvamme kanssa. Kesken lenkin pyydän miestäni ottamaan minusta valokuvan meren rannalla; haluan tallentaa kännykkääni tämänkin tuulentuoksuisen hetken.

Kun näen oman kuvani kamerassa, järkytyn.

Hiukseni valuvat päätä myöten maantienharmaina ja ohuen näköisinä. En ole käynyt kampaajalla aikoihin laittamassa vaaleita raitoja. (Olen varmuuden vuoksi halunnut välttää ylimääräisiä kemikaaleja, ensin raskauden ja nyt imetyksen vuoksi.) Jakaukseni on sekava, sääret kalpeat. Lyhyt, kirkkaanvalkoinen T-paitani pullistuu tuulessa. Näytän kuvassa siltä kuin olisin raskaana edelleen.

Tällaiset pohdinnat eivät ole minulle uusia. Niin kauan kuin muistan, olen tuntenut oloni jotenkin rähjäiseksi. Tunne ei siis liity raskauden aiheuttamiin muutoksiin, vaan kyse on pidempiaikaisesta sisäisestä kokemuksesta. Siitä, että en mielestäni pysty tavallisessa arjessani saavuttamaan tarpeeksi hyvin sellaista huoliteltua, raikkaan leidimäistä olemusta, jota monissa naisissa ihailen.

Tämä olo ei varmaankaan välity sosiaalisen median kanavistani, sillä niihin valitsen tietysti edustavimmat valokuvat.

Toisinaan saatan unohtua kaupungilla katsomaan jotakuta määrätietoisesti kävelevää lajitoveriani, jolla on hunajanvaaleat, tuuheat ja hyvinhoidetut hiukset, näyttävät korot ja klassisen tyylikäs, beige trenssitakki.

Miksi minä näytän trenssitakissa Putous-hahmolta?

Olen viime päivinä kuunnellut suurella mielenkiinnolla taidehistorioitsija ja taideasiantuntija Johanna Lindforsin kesäkuussa ilmestynyttä, ihastuttavaa teosta Elämäni ranskattarena (2022). Jo lapsena Chanelin hajuvedestä lumoutunut Lindfors pohtii kirjassaan, miten saisi hankittua elämäänsä lisää ranskattarille ominaista eleganssia, kauneutta ja tyylikkyyttä.

Ensitöikseen Lindfors matkustaa Pariisiin, kaupunkiin, jonne teki miehensä kanssa nuorena häämatkankin. Hän alkaa tarkastella ranskalaisten naisten suhdetta muun muassa kotiin, taiteeseen, nautintoihin, lasten kasvatukseen, keittotaitoon, rakkauteen ja ystävyyteen. Ja toki myös kauneuteen ja muotiin.

Samaistun kirjassa useisiin kohtiin, etenkin kaipuuseen näyttää tyylikkäältä ja hienostuneelta. Ja myös siihen, että en ole ehkä tehnyt tarpeeksi töitä ulkonäköni eteen, vaikka nyt, neljänkympin rajapyykin lähestyessä, olisi korkea aika.

Kaula, käsivarret, kantapäät. Kaikki sellaisia alueita, jotka olen laiminlyönyt huolettomasti, suomatta ajatustakaan sille seikalle, että vanheneminen lakastuttaa kaiken”, kirjan tekemisen aikoihin 44-vuotias Lindfors kirjoittaa.

Tunnistan tämän. Esimerkiksi kantapääni ovat tällä hetkellä niin kuivat, että niillä voisi raastaa juustoa.

Ei siis liene yllätys, etten ole oikeastaan kovin kiinnostunut kauneudenhoidosta. En omista ylellisiä ihorasvoja vaan käytän enimmäkseen perusvoidetta.

Tunnustettakoon, että en myöskään lue muotilehtiä enkä tutkaile trendejä. Ostan uusia vaatteita aika harvoin, puuskittain ja intuitiolla, yhtäkkisen inspiraation tai pakottavan tarpeen vallassa. Merkkivaatteita en kovin usein hanki. Jos joskus näette olallani merkkilaukun, olen todennäköisesti saanut sen lahjaksi.

Entä mainitsinko jo hiukset? Niiden vuoksi olen käyttänyt lippalakkia koko kesän.

Vaikka unelmoin huolitellusta olemuksesta, en yleensä vain raaski tai jaksa panostaa ulkonäkööni samanlaisella innolla kuin monet muut. Nekin rahat ja energiavarannot käytän mieluummin vaikka ravintola-aterioihin, kirjallisuuteen ja muihin taide-elämyksiin – unohtamatta välttämättömiä elinkustannuksia kuten kauppareissuja ja asuntolainan lyhentämistä.

Silti välillä harmittaa, etten läheskään aina näytä sellaiselta kuin toivoisin.

Todistettavasti muutkin ovat huomanneet rähjäisyyteni. Vuosia sitten osallistuin erään kirjallisuussäätiön illallisille, jotka järjestettiin hotelli Kämpin peilisalissa. Tuona iltana olin todella panostanut ulkoiseen olemukseeni. Minulla oli pitkä, musta iltapuku, hienot silkkihansikkaat ja kiiltonahkaiset korkokengät. Kampaamossa minulle oli loihdittu juhlakampaus ja näyttävä meikki.

Loppuillasta kohtasin jatkoilla Kämpin baarissa minua huomattavasti vanhemman mieskollegan, nyttemmin jo edesmenneen. Olimme vuosia aiemmin osallistuneet samalle kirjakiertueelle, ja hän näytti iloisen hämmästyneeltä nähdessään minut nyt. Hän päätti olla myös piinaavan rehellinen.

”Sä olit silloin sellainen rähjäinen toimittaja Latvala, ja nyt sä olet…”

En enää muista, miten lause päättyi. Ehkä se ei päättynyt ollenkaan, vaan miehen ilmeet ja eleet kertoivat lopun.

Olin siis vihdoin päässyt rähjäisyydestä eroon (ainakin yhdeksi illaksi). Mutta se vaati rahaa ja aikaa.

Silloin tällöin myöhemminkin minuun on iskenyt vastaavanlainen innostus panostaa ulkonäköön ja tyyliin. Juhliin valmistautuminen on yksi sellaisista tilanteista, mutta mielelläni näyttäisin coolilta arkenakin. Lindforsin kirjan inspiroimana olen jo salaa ruvennut miettimään, miten saisin vaatekaappini sisällön muistuttamaan nykyistä enemmän ranskattaren garderoobia. Pitäisikö ostaa valkoinen silkkipusero?

Kirjassaan Lindfors kertoo kuulleensa, että ranskatar tapaa yhdistää asukokonaisuuteensa korkeintaan vain kolmea väriä, mieluiten kahta. Opin, että ranskatar on tyylikäs, mutta hän onnistuu tekemään sen jotenkin vaivattomasti, huolettomalta vaikuttavalla tavalla. Lisäksi asenne ja itsevarmuus ovat tärkeitä, se, että uskaltaa olla sellainen kuin on.

”Ranskatar luottaa epäröimättä omiin kykyihinsä ja olemukseensa kaikessa”, Lindfors kuvailee.

Äskettäin ostin uuden kesähameen juhlia varten. Se ei ole Chanelin jakku, eikä se ole klassisen musta eikä tummansininen. Se on pääosin vaaleanpunainen, nilkkoihin asti ulottuva ja liehuva, ja sen kankaassa on ainakin seitsemää eri väriä.

Sallisikohan ranskatar sellaista?

Ei aavistustakaan. Mutta pääasia on, että minä rakastan tuota hametta!

Taina Latvala

 

Kommentit (0)
 

Kommentoi
Kommentoinnin yhteydessä kerättävät tiedot on tarkoitettu vain kommentoinnin pitämiseksi asiallisena. Kommentoinnin yhteydessä annettuja tietoja ei tallenneta asiakasrekisteriin, eikä niitä käytetä tai luovuteta muuhun tarkoitukseen.
Nimesi Sähköpostiosoitteesi (ei näy julkisesti)
Kommenttisi
Varmistus robottien varalta: Mitä onkaan neljä ynnä seitsemän?
Välitä Taloustaidon ylläpidolle huomiosi siitä, että kommentti on mielestäsi asiaton ja toivoisit sen poistamista.
Voit myös halutessasi antaa lisätietoja ylläpidolle:
Haluatko varmasti poistaa kommentin?

Blogit