Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD on viime vuosien aikana painottanut yhä enemmän talouden rinnalla kehitystä. Se ei enää pidä brutto- tai nettokansantuotetta kattavana hyvinvoinnin mittarina. OECD käyttää paljon voimavaroja kehitelläkseen mittareita, jotka vangitsisivat BKT:ta laveammin yhteiskunnan kehitystä ja ihmisten hyvinvoinnin tilaa.
Tuorein ja tärkeä osoitus tätä uudesta painotuksesta on laaja raportti How's Life? 2015 Measuring Well-being. Se julkaistiin äskettäin mutta sai vain vähän huomiota Suomen mediassa. Lieneekö syynä se, että raportin kuva Suomesta on myönteinen, ja myönteinen uutinen on yleensä vähäinen uutinen.
OECD:n mukaan yhteisymmärrys keskeisistä hyvinvoinnin aineksista on entistä laajempi. Se ryhmittelee ihmisten hyvinvoinnin 11 ulottuvuuteen, ja jakaa ne kahteen pääryhmään. Elinoloja mittaavat tulot ja varallisuus, työ ja ansiotulot ja asuminen. Elämänlaatua mittaavat terveys, työ, vapaa-aika ja niiden tasapaino, koulutus ja taidot, sosiaaliset suhteet, kansalaisosallistuminen, ympäristön laatu, henkilökohtainen turvallisuus ja koettu hyvinvointi. OECD tarjoaa sivuillaan käyttäjille mahdollisuuden painottaa näitä ulottuvuuksia omalla tavalla ja rohkaisee osallistumaan hyvinvointia koskevaan keskusteluun. Mittareita voidaan arvostella, ja itse olisin nojautunut vähän enemmän pohjoismaisen hyvinvointitutkimuksen perinteeseen. Vaikka ei olettaisikaan, että tällaisesta tavasta ymmärtää hyvinvointi vallitsisi täyttä yksimielisyyttä, niin vaikea on toisaalta kiistää, että jotain olennaista hyvinvoinnista se tavoittaa.
OECD pitää tärkeänä mennä keskiarvojen taakse: hyvinvoinnin yleisen tason ja kehityksen lisäksi pitää tietää, miten asiat ovat eri väestöryhmissä. Kansallinen keskimääräinen hyvinvointi on tärkeä asia, mutta tärkeitä ovat myös erot miesten ja naisten, vanhojen ja nuorten, suuri- ja pienituloisten ja erilaisen koulutuksen omaavien välillä.
Mitä tämä massiivinen ja huolelliseen tilastolliseen tarkasteluun ja raportointiin perustuva kirja sitten Suomesta kertoi? Ei sinänsä mitään hätkähdyttävän uutta, mikä voi osittain selittää vähäisen mediahuomion. ”Ison kuvan” kannalta oleellista on, mihin yhteyteen Suomi asetetaan. Kun tarkasteluun otetaan kaikki kolmisenkymmentä OECD-maata eli maapallon vauraimmat maat, niin suomalainen hyvinvointi lukeutuu lähes poikkeuksetta keskiarvon paremmalle puolelle. Tulotaso, työ ja vapaa-aika ja asuminen ovat paremmat kuin OECD-maissa keskimäärin, joskin asumismenot lohkaisevat meillä keskimääräistä suuremman osuuden tuloista. Tuloerot ovat pienimmästä päästä. Koulutustaso on keskimääräistä parempi. Sekä nuorten että työikäisten kognitiivinen taitotaso on ihan kärkiluokkaa.
Suomalaisten luottamus toisiin ihmisiin ja yhteiskunnan keskeisiin instituutioihin on aivan parhaasta päästä, samoin koettu hyvinvoinnin taso. Turvallisuus ja turvallisuuden tunne ovat keskimääräistä selvästi paremmalla tasolla.
OECD-maiden vertailussa kaikki on siis verraten hyvin. Jos vertailuryhmää kavennetaan jättämällä pois itäisen ja eteläisen Euroopan maat, niin edelleenkin on niin, että Suomen hyvinvointi erottuu edukseen, joskaan ei ehkä taloudellisen hyvinvoinnin tason osalta. Jos Suomen viitekehys on muut pohjoismaat, niin suomalainen hyvinvointi on pohjoismainen köyhän miehen versio. Erotumme eduksemme erityisesti väestön osaamisen tasossa. Kognitiiviset taitomme ovat pohjoismaista parhaat.
Yleiskuva on, että olemme onnistuneet rakentamaan melkoisen hyvän yhteiskunnan, ainakin jos sitä verrataan moniin maihin. Tällä en tarkoita sanoa, että kaikki asiat ovat hyvin. Tämäkin raportti tuo esiin merkittäviä ongelmia. Ehkä silmiinpistävin tämän vertailun esiin nostama suomalainen erikoisuus on se, että suomalaisten koettu terveydentila on OECD-maiden huonoimpia. Myös ero suuri- ja pienituloisten koetussa terveydentilassa on Suomessa poikkeuksellisen suuri. Raportti ei kerro, mistä tämä johtuu. Eliniän pituuden suhteen menestymme paljon paremmin.
Hienoa on, että raportissa verrataan myös lasten hyvinvointia. Se on hankala tutkimuskohde, ja yleensä kansainvälisissä vertailutilastoissa rajoitutaan aikuisiin. Tulokset voi yleistää niin, että suomalaiset lapset voivat OECD-maihin verrattuna hitusen paremmin kuin aikuiset. PISA-tulokset ovat tunnetusti kovaa luokkaa, imeväiskuolleisuus ja lapsiköyhyys on aivan matalimpien joukossa ja myös varhaisteinien tyytyväisyys elämään on parhaiden joukossa. Tupakointi ja alkoholin käyttö on teini-ikäisillä keskimääräistä vähäisempää, ja fyysisestä kunnosta pidetään parempaa huolta kuin muualla.
Ongelmiakin löytyy. Erityisesti hätkähdyttää tulos, jonka mukaan 15-19-vuotiaiden itsemurhaluvut ovat OECD-maiden kolmanneksi korkeimmat. (Näinköhän kuolinsyytilastointi toimii kaikissa maissa?). Koulun oppimistulokset ovat huippua, mutta koulussa ei viihdytä, eivätkä kaveritkaan ole erityisen ystävällisiä ja avuliaita. Vanhempien kanssa lapset ja teinit kertovat tulevansa hyvin toimeen useammin kuin OECD-maissa yleensä.
Onko siis lottovoitto syntyä Suomeen? Todennäköisyys että yhdellä lottorivillä seitsemän numeroa osuu oikeaan on 0,0000065 prosenttia. Todennäköisyys että maailmankansalainen on suomalainen on 0,074 prosenttia. Todennäköisyys olla suomainen on siis yli 11 000 kertaa suurempi kuin loton päävoiton todennäköisyys yhdellä rivillä. Viisi oikein lotossa vastaa suunnilleen todennäköisyyttä että maailmankansalainen on suomalainen. Suomeen syntyminen ei siis ole päävoitto, mutta aika hyvän potin saa usein myös viisi oikein tuloksella.
Nyt kun rämmimme viennin ja julkisen talouden ongelmissa, on hyvä muistaa, että kansainvälisten vertailujen saldo on kirkkaasti plussalla. Kansainvälisiä vertailuja usein mitätöidään sanomalla, ettei niiden tulos paljon lohduta huono-osaista suomalaista. Se on totta, joskin suomalainen huono-osainen voi paremmin kuin OECD-alueen keskimääräinen huono-osainen. Jos asiat eivät meillä ole ihan hyvin, niin ne ovat ainakin vähemmän huonosti kuin suuressa osassa rikkaita maita.
Tarinan opetus ei ole se, että huono-osaiset tyytyköön kohtaloonsa. Täällä pohjan perukoilla heidänkin hyvinvointia on onnistuttu kohentamaan yleisen hyvinvoinnin nousun osana. Nekin ansaitsevat hyvinvointia, joiden lottorivissä on vähemmän kuin viisi oikein. Meillä on paljon varjeltavaa, eikä kyse ole ainoastaan kasvun ja työllisyyden vauhdittamisesta, vaan suomalaisen hyvinvointivaltion säilyttämisestä kuitenkin muuttuneeseen kansainväliseen kehitykseen sopeuttaen.
Professori Hannu Uusitalo