veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Tuottavuus ja työpanos ovat työllisyysasteen varjossa

Hannu Uusitalo

Talouspoliittisessa keskustelussa monet tilastoluvut saavat itseään suuremman aseman. Asetetaan niitä koskevia tavoitteita ja niitä seurataan vuodesta, kvartaalista ja kuukaudesta toiseen. Niille annetaan vahva politiikkaa ohjaava rooli. Yksi tällainen tilastoluku on työllisyysaste.

Työllisyysasteen nostaminen on ollut hallitusten tavoitteena ainakin 1990-luvun laman jälkeen. Juha Sipilän hallitus asetti tavoitteekseen 72 prosentin työllisyysasteen, ja nyt näyttää siltä, että se saavuttaa tavoitteensa. Hienoa, jos niin käy. Toki Sipilän hallituksella on muitakin keskeisiä tavoitteita, esimerkiksi julkisen talouden velkaantumisen pysäyttäminen ja alijäämän supistaminen. Hallitusohjelmassa on 74 sivua.

Työllisyysasteluvut perustuvat Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen, joka noudattelee kansainvälistä käytäntöä. Tutkimusotokseen sattuva vastaaja luokitellaan työlliseksi, jos hän on tehnyt tutkimusviikon aikana ansiotyötä vähintään yhden tunnin. Edellytetty työpanos saattaa tuntua pieneltä, mutta tällä raja-arvolla ei ole erityisen suurta merkitystä. Sen sijaan erilaisten osa-aikaisten työsuhteiden yleistymisellä ja työttömyydellä on iso vaikutus työpanokseen, vaikka pienen työpanoksen tekijä on yhtä lailla työllinen kuin koko vuoden täysiaikaisessa työssä oleva. Kansantalous ei kuitenkaan kasva työllisyysasteesta, vaan työpanoksesta ja työn tuottavuudesta.

Tämä ei ole käsitteellistä saivartelua. Oheisessa kuvassa on esitetty työpanosta mittaava vuosittaisten työtuntien määrä yhtä työikäistä eli 15–64-vuotiasta kohti ja työllisyysaste 15–64-vuotiaalle työikäiselle väestölle vuosina 1975–2016.

Työllisyysaste on tässä esitetty promilleina siksi, että molemmat kuvaajat voidaan esittää samalla pystyakselilla. 

Työtunnit 15-64-vuotiasta kohti ja työllisyysaste (promilleina vuosina 1975-2017 Lähde: Tilastokeskus

Yli 40 vuoden pituisessa työllisyysasteen aikasarjassa voidaan nähdä muutamia mielenkiintoisia piirteitä. 1970-luvun lopulta 1990-luvun lamaan saakka työllisyysaste oli jatkuvasti yli 70 prosenttia, ja huippuvuosina eli aivan 1980-luvun lopulla jopa 75 prosentin tasolla.

1990-luvun lama rysäytti työllisyysasteen 60 prosenttiin. Sitten alkoi hidas nousu, ja vasta vuonna 2008 päästiin takaisin 70 prosentin tasolle. Mutta taas lama yllätti, eikä 70 prosentin tasoa ole vieläkään saavutettu. Nyt siis arvellaan, että tällä hallituskaudella saatetaan päästä jo 72 prosentin tasolle.

Pääministeri Sipilän mukaan seuraavalla hallituskaudella työllisyysasteen pitäisi nousta pohjoismaiselle tasolle eli noin 75 prosentin tuntumaan. Näin korkealla työllisyysaste on ollut 40 vuoden aikana vain kerran, 1980-luvun ylikuumentuneeksi luonnehditussa tilanteessa.

Tavoite on siis hyvin kunnianhimoinen. Sen saavuttaminen edellyttää paitsi maailmantalouden ja Suomen talouden suotuisaa kehitystä, ei salli uusia lamakausia, ja vaatii myös muiden pohjoismaiden kaltaista osa-aikaisten työsuhteiden yleistymistä.

Vertaillaan sitten työtuntien ja työllisyysasteen kehitystä. Päällisin puolin työtuntien muutokset on olleet hyvin samansuuntaisia kuin työllisyysasteen muutokset.

Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että likimain samalla työllisyysasteella (vuodet 1975–1990 vs. vuodet 2009–2016) työtuntien määrä on jälkimmäisellä periodilla huomattavasti alempi kuin edellisellä periodilla. Ero on karkeasti laskien yhtä 15–64-vuotiasta kohti jopa 150 tuntia vuodessa eli noin 19 työpäivää. Tehtyjen työtuntien määrä ei siis ole läheskään samalla tasolla kuin se oli 1970- ja 1980-luvuilla, vaikka työllisyysaste onkin jo palannut silloiselle tasolle.

Työtuntien ja työllisyysasteen erilainen kehitys johtuu kahdesta seikasta. Työttömyysaste oli 1970- ja 1980-luvulla runsas 4 prosenttia, mutta 2000- ja 2010-luvuilla noin 9 prosenttia. Toinen syy on erilaisten osa-aikaisten töiden yleistyminen.

Tämä osoittaa, että talouspoliittisessa tavoiteasettelussa pitää kiinnittää riittävästi huomiota paitsi työllisyysasteeseen (ja työttömyyteen) myös työpanoksen määrään, mitä tehdyt työtunnit kohtuullisen hyvin mittaavat.

Työllisyysaste voidaan saada nousemaan ilman että työpanos juurikaan kasvaa. Esimerkiksi hallituksen päättämät aktivointitoimet saattavat nostaa työllisyysastetta, mutta ei työttömien muutaman tunnin työllä työpanosta juurikaan kasvateta.

Talouden kehityksen kannalta työtuntien määrä on siis tärkeämpi tekijä kuin työllisyysaste. Mutta työllisyysastetta voidaan puolustaa hyvinvointiin liittyvin näkökohdin. Ei kai tarkoitus ole, että työssäkäyvät painavat niska limassa pitkää päivää samalla kun iso osa porukasta on joutilaana.

Hyvinvoinnin lisääntyminen tuottavuuden kautta on antanut tilaa työajan lyhentämiseen. Olisi historian pyörien kääntämistä taaksepäin, jos ensisijainen tavoite olisi työtuntien maksimointi. Sen sijaan ansiotyön tasaisempi jakautuminen on yhteiskuntapoliittisesti perusteltu päämäärä. Tältä kannalta katsoen huomio työllisyysasteeseen on perusteltu.

Pidetään kuitenkin mielessä, että talouden kehitys riippuu työpanoksesta, ei suoraan työllisyysasteesta. Tätäkin tärkeämpää on kuitenkin tuottavuus eli tuotannon arvonlisäys tehtyä työtuntia kohti.

Olisi tärkeää, että julkinen valta luo edellytyksiä tuottavuuden nousulle. Siinä talous-, koulutus-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ovat avainasemassa. Suomen tutkimusmenojen kehitys ei tästä oikein hyvää kerro, ja on viitteitä siitä, että koulutustason nousu on tyssännyt ja ehkä kääntynyt jopa laskuun.

Professori Hannu Uusitalo 

Kirjoittajasta

Hannu Uusitalo Professori Hannu Uusitalo