Lähes kaikki haluavat pitää hyvinvointivaltion. Jotkut katsovat, että se on jo mennyttä kalua. Toiset haluavat pelastaa sen pienentämällä sosiaalimenoja ja leikkaamalla etuuksia. Kolmannet haluavat uudistaa, mutta miten, kas siinä pulma.
Kukin ymmärtää hyvinvointivaltiolla vähän eri asioita. Täsmennän keskustelua esittämällä kymmenen havaintoa hyvinvointivaltion kehityksestä.
Sosiaaliturvan leikkaukset. Etuuksien parantamisen aika on jäänyt taakse, entisistäkään ei pidetä kiinni, vaan etuuksia karsitaan.
Universalismin heikentäminen. Sosiaaliturvaa muutetaan niin, että kaikille tulevia etuuksia vähennetään, tarve- ja tuloharkintaa lisätään.
Hyvinvointipluralismin edistäminen, kuntien roolin kyseenalaistaminen hyvinvointipalveluiden tuottajana, markkinoiden rohkaisu palveluiden tuotannossa, uskon hiipuminen sosiaalisten ongelmien poliittisiin ratkaisuihin. Nämä havainnot kytkeytyvät samaan ideologiseen perustaan, markkinaliberalismin voimistumiseen. Kuten Ronald Reagan sanoi, hallinto on ongelma, ei ratkaisu.
Puhutaan enemmän velvollisuuksista, vähemmän oikeuksista.
Asioita arvioidaan aiempaa vahvemmin taloudellisuuden ja tehokkuuden näkökulmasta.
Köyhyys, eriarvoisuus ja syrjäytyminen lisääntyy.
Kuulostaako osuvalta kuvaukselta tämän päivän Suomesta? Kaksi tarkennusta on tarpeen. Nämä havainnot teki brittiläinen tutkija Paul Wilding neljännesvuosisata sitten. Hän ei kuitenkaan tutkinut nyky-Suomea, vaan 1980-luvun Iso-Britanniaa. Tällainen oli Margaret Thatcherin hyvinvointivaltioreformi hänen pääministeriaikanaan vuosina 1979-1990.
Hätkähdyttävän samanlaiselta näyttää Suomen 2010-luvun hyvinvointivaltion perusvire.
Professori Hannu Uusitalo
