Ehkä haasteellisin vaihe taiteilijan uralla on löytää tyyli, josta hänet tunnistetaan. Sen jälkeen hänen on hienovaraisesti toistettava itseään, jotta tyyli vahvistuu klassiseksi taiteilijan tuotemerkiksi.
Kun keskustellaan jostakin taiteilijasta, keskustelijoille pitäisi heti syntyä mielikuva siitä, millaista taidetta kyseinen taiteilija tekee. Esimerkiksi Jani Leinosesta tulevat mieleen kansainväliset tuotemerkit. Muitakin esimerkkejä löytää helposti:
Katja Tukiainen: pinkit tytöt, Samuli Heimonen: eläimet, Leena Luostarinen: suuret villikissat, Rafael Wardi: keltainen väri, Kimmo Kaivanto: sininen väri, Hannu Palosuo: yksinäiset esineet varjostusten kera, Sami Lukkarinen: sumuiset pikselikuvat.
Taidemarkkinoilla syntyi erikoinen tilanne, kun Heikki Marila lopetti upeiden isojen, historiallistyylisten kukkamaalauksien maalaamisen. Ne olivat hänen tavaramerkkinsä. Marila sai kukkamaalauksistaan Carnegie Art Award -taidepalkinnonkin vuonna 2011.
Lukuisat keräilijät olisivat halunneet Marilan jatkavan samaa tyyliään. Erityisesti Ruotsissa monet keräilijät olivat kiukkuisia taiteilijan päätöksestä.
Taiteilija tasapainoilee
Taiteen keräilijöille uudet näyttelyt ovat aina jännittäviä. Niissä yleisö näkee, miten taiteilija on onnistunut tasapainoilemaan oman tuotemerkkinsä, faniensa arvostuksen ja uusiutumispaineiden keskellä ja taidemarkkinoiden kahden ääripään, luovuuden ja kaupallisuuden, välillä.
Se on taiteilijalle erittäin vaikeaa. Kansainvälisillä taidemarkkinoilla onkin kaksi hyvin kuvaavaa sääntöä:
Ensimmäinen on 1/10:n sääntö. Se tarkoittaa, että kaikista lahjakkaista, hyvän koulutuksen saaneista nuorista taiteilijoista vain joka kymmenes menestyy.
Toinen on kahden prosentin sääntö. Se tarkoittaa, että noin kahden prosentin suuruinen osuus kustakin opiskelijaryhmästä pääsee hyville ansioille taiteen tekemisellä.
Suurimmalla osalla taiteilijoista on vain muutama todella innovatiivinen ja luova vuosi elämässään. He kuitenkin jatkavat näyttelyiden pitämistä, vaikka se ei enää kannattaisikaan.
Toisintoja omista töistä
Monet legendaariset taiteilijat ovat kopioineet taiteilijaystävänsä tai suosikkitaiteilijansa ihailtuja maalauksia jopa vain kunnianosoituksena kyseiselle taiteilijalle.
Ykkösklassikkotaiteilijamme Helene Schjerfbeck on hyvä esimerkki itseään kopioivasta taiteilijasta. Taidekauppias Gösta Stenmanin pyynnöstä hän alkoi 65-vuotiaana tehdä toisintoja teoksista, joita oli maalannut parikymppisenä.
Taideteokset ovat aina yksilöitä ja teoksen iällä on suuri merkitys. Kun kysymyksessä ovat hyvin samankaltaiset saman taitelijan teokset, kallein hintalappu on yleensä vanhimmassa työssä.
Myös vanhoista muoteista saatetaan tehdä vielä uudelleen samoja töitä. Veistoksista tehdään jälkivaluja ja grafiikasta jälkivedoksia. Töiden arvo riippuu suuresti siitä, tietääkö taiteilija itse jälkivedoksista ja antaako hän niille hyväksyntänsä.
Kun taiteilija toistaa itseään - Plussia ja miinuksia
+ Kun ihmiset tunnistavat taitelijan työt jo kaukaa, se on merkki siitä, että taiteilijan kädenjälki on jäänyt elämään.
+ Hyvät taiteilijat pysyvät uskollisena itselleen koko uransa ajan.
+ Tunnistettavuus on taiteilijabrändin tärkein pääoma, joka kasvaa korkoa joka hetki.
+ Jos taiteilija ei itse toista itseään tarpeeksi yleisön arvostamalla tyylillä, tulevat toiset taiteilijat tai väärentäjät markkinoille kilpailijoiksi.
+ Taiteilijan tuotannossa elämänkokemuksen pitää näkyä oman tyylin jalostumisena sekä uran alkuvaiheessa, keskivaiheessa että myöhäiskaudella.
– Kun taiteilija kopioi itseään, ovat hänen omat luomisvoimansa tyrehtyneet. Elinvoimainen ja luova taiteilija ei salli kopioida itseään, vaan luo aina uutta.
– Jos tyyli pysyy samana, tärkeimmät museot ja kokoelmat eivät välttämättä hanki taiteilijan tuoreempia töitä.
– Jos tuotanto pysyy lähes samanlaisena, hinnat saattavat nousta, vaikka myynti ei enää kasva. Samalla sijoitusarvo laskee, sillä varhaisemmat työt olivat edullisempia ja sijoituksellisesti arvokkaampia.
Pinkkiä poweria
Katja Tukiaisen maalaus Mother of Pearl vuodelta 2015 oli marras-joulukuussa esillä Turussa Auran Galleriassa, jossa oli Tukiaisen laaja, yli 30 teoksen näyttely.
Pinkki väri on tärkeä tekijä Katja Tukiaisen (s. 1969) tuotannossa. ”Olen käyttänyt tätä väriskaalaa jo 20 vuotta enkä väsy etsimään siitä yhä vain uusia vivahteita ja merkityksiä”, Katja Tukiainen kirjoittaa.
Hänen teoksissaan on usein söpöyttä, mutta silti jämäkkää asennetta. ”Tässä maalauksessa yhdistyvät kaikki: pinkki väri, söpöys ja asenne. Tyttö poseeraa yhtä reteesti kuin poika. Mutta tyttö ei ole pelkästään tyttö, vaan myös hyvä äiti jollekin, jonka nimi on Pearl. Pearlin äiti ja helmiäinen itsekin.”
Pauliina Laitinen-Littorin
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja taidemarkkinoiden asiantuntija