Koronakriisi on testannut perusteellisesti kansalaisten kuuliaisuutta. Jälleen kerran suomalaiset osoittivat, että tiukan paikan tullen viranomaisten määräyksiä ja suosituksia noudatetaan tunnollisesti. Toki hampaita kiristäen ja asianmukaisin purnauksin ja poikkeuksin, mutta tulokset puhuvat puolestaan.
Sitoutumisen edellytys oli se, että rajoitukset koettiin järkeviksi ja oikeudenmukaisiksi. Tämä on hyvä muistaa, kun entistäkin velkaantuneempia kotitalouksia aletaan kammeta ylös taantuman pohjalta.
Kuluttajan ostovoimaa koetellaan nyt monesta suunnasta. Myös oman talouden hallinta sujuu paremmin, jos verot ja erilaiset asumiseen liittyvät pakolliset kulut tuntuvat oikeutetuilta.
Tässä kohtaa on vuosikausia nousseiden sähkönsiirtomaksujen kokoinen aukko.
Myrskyn jälkeen ei sähkölaskun maksajalle ole tullut poutasäätä.
Kymmenen vuoden takaisista myräköistä pelästyneinä poliitikot säätivät uuden sähkömarkkinalain vuonna 2013. Tarkoitus oli hyvä. Verkkoyhtiöt velvoitettiin vetämään kaapelinsa maan alle, jossa ne kestävät pahimmatkin tuulet ja tuiverrukset.
Toimitusvarmalla sähköverkolla oli kuitenkin karmea hintalappu. Se edellyttää verkkoyhtiöiltä vuoteen 2036 mennessä lähes kymmenen miljardin euron korvausinvestointeja.
Näin syntyi siirtohintojen korotusautomaatti. Viime vuonna 23 yhteensä 77 verkkoyhtiöstä nosti siirtohintoja. Korotukset vaihtelivat rajusti alueittain kolmesta 15 prosenttiin.
Olennaista ei ole niinkään vuosikorotusten senttimäärä, vaan kuluttajien kokema voimattomuuden ja epäreiluuden tunne niiden edessä. Omaa sähkönkulutusta voi vähentää, siirtyä uusiutuviin energialähteisiin, mutta siirtomaksut sen kun raksuttavat ylöspäin kilowattitasolla.
Siirtoyhtiöt ovat luonnollisia monopoleja, joita ei heilauta kilpailun tuoma hinnoittelupaine. Toki niiden katteet ja hinnankorotukset ovat tarkasti Energiaviraston sääntelemiä.
Yhtiöiden kohtuullisen tuoton laskentatapa on hiljattain saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Pääministeri Sanna Marinin hallituksella onkin paineita hillitä siirtohintoja edelleen.
On liian yksinkertaista syyttää aggressiivisesta hintakehityksestä vain verkkoyhtiöitä ja niiden omistajia.
Sähkömarkkinalain soveltamisessa unohdettiin tietotekniikasta tuttu ”riittävän hyvän” periaate. Verkkoja on rakennettu kuin Iisakin kirkkoa, vaikka peruskappeli riittäisi.
Jos yrityksiltä vaaditaan täydellistä ratkaisua, niin kustannukset karkaavat käsistä ja silti ei välttämättä tule valmista. Esimerkiksi maakaapelien vetämisessä on syytä käyttää tapaus- ja aluekohtaista harkintaa. Kaikkialla sitä ei tarvitse tehdä.
Jotkut verkkoyhtiöt ovat onneksi koronan myötä ymmärtäneet, että asiakkaiden mitta on täynnä. Varsinais-Suomessa ja Pohjanmaalla ne ovat lähteneet tänä keväänä jopa mittaviin hinnanalennuksiin. Se kertoo yhteiskunnallisesta tilannetajusta.
Antti Oksanen
Hyvä kirjoitus, mutta miksi näistä lähes aina jätetään sähkövero mainitsematta? Minulla on sähkölämmitteinen ok-talo, ja kun lasken yhteen sähkön myynti- ja siirtolaskut, summasta puolet on veroa. Sähkövero ja arvonlisävero, Arvonlisävero maksetaan myös sähköverosta, mikä on käsittämätöntä.
Verojen osuus jää monelta huomaamatta, koska sähkövero on kokonaisuudessaan siirtolaskussa, joka siten näyttää suuremmalta kuin se onkaan.
Tarkka sanamuoto:
"Sähköverkkoyhtiö saa valita keinot, joilla se pääsee toimitusvarmuusvaatimuksiin. Maakaapelointi on yksi hyväksytty keino."
Halvempiakin keinoja siis on mutta niitä ei voida käyttää kun peruste hinnankorotuksille puuttuu.
Kommentoi