Tilkkutäkki on usein nostalginen ja hieno. Pala isoäidin perintökangasta, pala lomamatkalta ostettua silkkiä, pala lapsuuden Marimekkoa. Pitkään ja hartaudella yhteen kasattu, paljolla työllä. Jos palat on leikattu sopivan kokoisiksi, ryhmitelty oikein ja ompelija on taitava, lopputulos on kaunis.
Suomen verotus ja julkisten tukien sekamelska on tilkkutäkki. Aikojen saatossa pitkään ja hartaudella rakennettu. Palat eivät sovi yhteen ja ompelutyötä tehneet eivät ole aina olleet ihan päteviä.
Pienituloinen kansalainen alkaa maksaa veroa jo hyvin pienestä tulosta. Kun käteen jäävä palkka ei riitä elämiseen, tilkitään tätä erilaisilla tuilla. Tästä käynnistyy verotuksen, tukien ja työn kannustavuuden sekamelska, joka on hankala, työläs, epämotivoiva ja epäreiluksi koettu.
Ns. suurituloisilla tuloverotuksen progressio on ankara. Molemmat ääripäät sekä maksavat veroa, että saavat yhteiskunnan tukea. Isoveli tietää meitä paremmin, miten rahaa pitää käyttää.
Kun Suomessa halutaan edistää jotakin asiaa, ensimmäisten ratkaisuehdotusten joukossa on että asiasta tulisi veroton tai se olisi verotuksessa vähennyskelpoinen. Tai että se saisi jotain tukea. Tilkkua tilkun päälle.
Lueskelin pitkästä aikaa valtion tulo- ja menoarviota. Ei voi kuin hämmästellä, mitä kaikkea meillä tuetaan verovaroin. Julkisuudessa keskustellaan aika-ajoin mm. siitä pitkääkö omistusasumista tai lounaalla syömistä tukea julkisin varoin. Tai siitä, pitääkö kaikille maksaa lapsilisää.
Maksetaan veroja, pidetään yllä byrokratiahimmeliä ja saadaan osa rahoista takaisin mitä erilaisimpina tukina. Palkkatulosta veroa maksavat kaikki muut palkansaajat paitsi verotuksesta päättävät kansanedustajat, joilla merkittävä osa tulosta on verovapaata kulukorvausta.
Jos saavutetuista tukieduista haluttaisiin luopua, alkaa hirmuinen vastustaminen. Tuore esimerkki: on havaittu, että tuetuissa vuokra-asunnoissa asuu vuokralaisia, joiden tulot ovat selvästi nykyisiä tulorajoja suuremmat. Ratkaisu: antaa asua vaan. Miksi näin?
Suomen julkinen sektori on tilanteessa, jossa myös erilaisia tukia on perattava ja useimpien meistä hyväksyttävä se, että tukia otetaan pois. Toisaalta tämän ymmärtää – onhan ilmeisenä pelkona se, että tuet lähtevät mutta verotus ei kevene eikä byrokratia vähene.
Nuoruuteni 1970–80 -lukujen Suomessa radiosta tuli viikoittain pari tuntia sellaista radio-ohjelmaa, josta pienellä mankalla nauhoitettiin C-kasetille toimittajan valitsemista kappaleista vähiten kauheat. Tämän päivän nuorelle koko musiikkimaailma on auki 24/7 helposti ja kätevästi, missä ja milloin vain. Voisiko myös verotuksen ja etuuksien osalta hyväksyä sen, että voisimme itse päättää asioistamme edes vähän nykyistä enemmän?
Kirsi Hokka on johtaja eQ Varainhoito Oy:ssä
