veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Taloustaidon kesäuusinta vuodelta 1999: Köyhyyttä, loukkuja ja päivähoitoa

Antti Marttinen

Maaliskuu 1999: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Taitava laulaja todistaa leipänsä eteen kuunkin auringoksi - tai päinvastoin.

Pari viikkoa sitten julkistettiin Stakesin tutkimus toimeentulotuesta. Kuntien toimeentulotuen menot olivat alentuneet 26 prosenttia ja tarvitsijoiden määrä 13 prosenttia. Keskimääräinen tuki aleni 16 prosenttia.

Siihen aikaan, kun toimeentulomenot vielä kasvoivat, sitä pidettiin merkkinä köyhyyden lisääntymisestä. Entä nyt? Ainakin Stakesin tutkimusprofessori Matti Heikkilä tulkitsi uusia lukuja niin, että kurjuus on taas dramaattisesti lisääntynyt!

Shakkilauta ilman ruutuja

Heikkilä oli valinnut näkökulmansa ja osatotuutensa tarkkaan. Toimeentulotuen muutoksethan johtuvat useasta eri tekijästä. Osa on saajien kannalta myönteisiä, osa kielteisiä. Vaikutusten suunta ja suuruus vaihtelee elämäntilanteen mukaan.

Heikkilän tulkinnoissa myönteiset muutokset piilotettiin sivulauseisiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Siis työllisyyden paraneminen, asumistuen reilu korotus, pienten palkkatulojen veronkevennys ym.

Jo lähtökohtaisesti tutkimuksessa sivuutettiin ne, jotka ovat nousseet pois toimeentulotuelta. Siis juuri ne, joiden elämä on mennyt parempaan suuntaan.

Heikkilä porautui pelkkiin kielteisiin osatotuuksiin - ja kas! - kun shakkilaudasta unohtaa valkoiset ruudut, se alkaa näyttää kokomustalta. Niin se käy.

Köyhyys ei ole Suomesta poistunut. Soppajonot vetävät yhä. Mutta sitä ongelmaa ei ratkaista niin, että tutkijat vääntävät mittarit väkisin punaiselle.

Hyvän tahdon huono summa

Finanssineuvos Reino Niinivaara VM:stä on laatinut selvityksen ns. kannustinloukkutyöryhmän ehdotusten toteutumisesta. Hän kiteyttää oivasti hankkeen poliittisen arkaluontoisuuden:

”Pohjimmiltaan kyse kannustinloukkujen purkamisessa on tuloerojen kasvattamisesta – jos tasaamisessa on menty liian pitkälle – sekä vähimmäisturvan tason alentamisesta, jos se tarjoaa liian kilpailukykyisen toimeentulolähteen verrattuna siihen työstä saatavaan korvaukseen, jota kansantalouden tuotoskyvyllä on mahdollista. On helppo ymmärtää, että tehtävä on epäkiitollinen…”

Sillä eihän kannustinkuoppia ole tahallaan kaivettu. Ne ovat syntyneet kauniiden pyrintöjen tahattomana summana. Ei vain osattu laskea yhteen, mitä moninkertainen tuloharkinta aiheuttaa.

Niinivaara on huolissaan tulevasta kehityksestä. Julkisessa hallinnossa ei ole vieläkään sellaisia pysyviä järjestelmiä, joilla estettäisiin uusien loukkujen syntyminen.

”Uhkana on, että ehkä jo muutamassa vuodessa taannutaan eri järjestelmien yhteensopivuuden – tai pikemminkin – sopimattomuuden suhteen aiemmin vallinneelle tai sitäkin huonommalle tolalle”, Niinivaara kirjoittaa.

Hän saattaa olla valitettavan oikeassa. Taka-askeleet voisi aloittaa vaikkapa arkkipiispa Jukka Paarman ehdottamalla lapsilisien tuloharkinnalla. Ihan hyvästä sydämestä tehty ehdotus sekin varmaan.

 Rahaa vai palveluja?

”Sosiaaliturva ja sen rahoitus on arvovalinta siitä, mihin kansakunnalla on varaa ja missä kulkee raja yksilövastuun ja yhteisövastuun välillä. Sosiaaliturva on mieletön, monimutkainen koneisto, josta väliinputoajan on vaikea saada selkoa.”

Tampereen yliopiston julkisoikeuden professori Arvo Myllymäki arvosteli Polemiikki –lehdessä tapaa, jolla ”kansalaisia käsitellään miljardiluokan fiskaalisen potin miniosana eikä lainkaan ihmiskasvoisesti, yksilöllisesti ja vastuunkantoa suosivalla tavalla.”

Tuohon on helppo yhtyä. Vastuullisen sosiaalipolitiikan voisi ensi vaalikaudella aloittaa iskulauseella ”palvelut ennen rahanjakoa.” Jos miljoonalle suomalaiselle jakaa satasen kouraan, ei siitä kukaan tule hullua hurskaammaksi. Palveluissa vaikutus on aivan toinen.

Neljän tonnin legenda

Suomalaisessa päivähoitokeskustelussa elää sitkeästi tietty neljän tonnin legenda. Jossain on laskettu, että lapsi päiväkodissa maksaa 4000 markkaa, ja ajatus on nielty sellaisenaan.

Vaikkapa niin, että jos joku hoitaa lasta kotonaan, veronmaksajien kukkarosta pitäisi tilittää hänelle sama summa. Mieluiten per lapsi.

Tutkija Jouko Kajanoja on valottanut asiaa vähän laajemmin. 4000 markasta pitää tietysti ensin vähentää päiväkodin työntekijöiden verot. Kun Kajanoja laskee vanhempien työpanoksen arvon mukaan, päivähoitopaikka tuottaa yhteiskunnalle parhaimmillaan jopa moninkertaista voittoa.

On hienoa, että meillä vanhemmilla on vaihtoehtoja. Niitä pitää olla eri elämäntilanteisiin, varsinkin lapsen ensi elinvuosiin. Yksi asia vain tuppaa unohtua niiltä, jotka ahneimmin vaativat lisää rahaa lasta kotona hoitaville. Se on se, että päävastuu lapsista on yhä meillä vanhemmilla, ja hyvä niin. Myös taloudellisesti. Oli lapsi sitten kotona, koulussa tai tarhassa.

 

Antti Marttinen on Taloustaidon päätoimittaja. Teksti on julkaistu Taloustaito-lehdessä maaliskuussa 1999. Päivähoidosta, kotihoidon tuesta ja lapsilisistä puhutaan tänäkin kesänä.

 

 

 

Kirjoittajasta

Antti Marttinen

Antti Marttinen on Taloustaidon päätoimittaja. Seuraa @AnttiMarttinen Twitterissä.

Haluatko lisää hyötytietoa taloudesta?

Tilaa tästä Veronmaksajien ilmainen uutiskirje.
Voit peruuttaa sen koska tahansa.