Suomessa tasavallan presidentillä on mahdollisuus armahtaa rikoksesta tuomittu. Armahduksesta säädetään perustuslain 105 §:ssä. Armahdus ei poista syyllisyyttä, ei muuta tuomiota eikä puutu millään muullakaan tavoin tuomioistuimen päätökseen.
Olen monesti miettinyt, pitäisikö jonkinlainen armahtamisen menettely ulottaa myös joillekin muille yhteiskunnan aloille. Enkä nyt tarkoita, että presidentin pitäisi ryhtyä niitäkin fundeeraamaan, vaan niitä päätöksiä varten voisi olla joku erityinen toimielin.
Oikeusvaltiossa julkisen päätöksenteon pitää olla linjakasta. Tasapuolisuus jo edellyttää, että kaikkia kohdellaan samalla tavoin. Kenellekään ei voi eikä saa suoda erioikeuksia.
Kun ollaan tiukkoja ja tasapuolisia, aina silloin tällöin tehdään päätöksiä, jotka tuntuvat sydämettömiltä, julmilta ja kohtuuttomilta. Tätä ei ratkaise valitusoikeuskaan. Myös valittajia pitää kohdella tasapuolisesti ja yhtenäisen linjan mukaisesti.
Usein nämä epäinhimillisiltä tuntuvat päätökset kohdistuvat niihin, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa.
Näitä tilanteita on odotettavissa jopa entistä enemmän, kun päätöksenteko virtaviivaistuu ja päätöksiä tuotetaan yhä enemmän automaattisesti. Tai kun tarveharkintaisten mallien sijaan tulee perustulon tapaisia tasajärjestelmiä.
Löytyisikö jokin armahdusmenettely esimerkiksi perusturvaa koskeviin ratkaisuihin? Tai maahanmuuttajien käännytyspäätöksiin, jotka äärimmillään voivat olla käytännössä kuolemantuomioita?
Siis tilanteisiin, jossa päätökset on tehty ihan tarkkaan ja moitteettomasti lain ja säädösten mukaan, eikä valituskaan niitä muuta. Mutta selvästi on perusteita pohtia, onko päätös siitä huolimatta armoton ja epäinhimillinen.
Armahdus ei ole subjektiivinen oikeus. Sitä ei kukaan voi vaatia sillä perusteella, että joku toinen on armahdettu. Armahdus on poikkeustapaus. Sen perusteena ei ole oikeus tai tasapuolisuus vaan inhimillisyys.
Ja armahdus liittyisi nimenomaan tilanteeseen, jossa ei ole yleistä tarvetta muuttaa säädöksiä ja yleistä käytäntöä. Eli jos säädökset toimivat useimpien kohdalla ihan hyvin ja perustellusti.
Jos rikollinen voidaan armahtaa, miksei jossain tapauksessa myös sellainen ihminen, joka ei ole syyllistynyt rikoksiin? Millaisia argumentteja voisi olla huolella pohdittua ja tarkasti rajattua armahdusmenettelyä vastaan?
Ja millainen tuo armahdusmenettely olisi? Olen vakuuttunut, että viisaat lainoppineet kyllä löytävät toimivan ratkaisun, jos vain on tahtoa ja inhimillistä mieltä.
Antti Marttinen
Kirjoittaja on Taloustaidon päätoimittaja.
