Suomalainen funktionalismi nähdään usein 1930-luvun ilmiönä. Tyylisuuntauksen juuret ovat kuitenkin syvemmällä, ja sen periaatteet heijastuvat suunnitteluun vielä nykyisinkin.
Funktionalismi ei suinkaan syntynyt 1920–30-luvuilla tyhjästä. Jo huomattavasti aiemmin samanhenkisiä aatteita oli noussut esiin maailmalla. Niistä on sittemmin jalostunut funktionalismi sekä arkkitehtuurissa että muotoilussa.
Kysymyksiä asumisesta, hyvinvoinnista ja kulutuksesta pohdittiin jo 1800–1900-lukujen vaihteessa. Jo tuolloin kiinnitettiin huomiota siihen, miten asuinympäristö vaikuttaa ihmisen ruumiilliseen- ja henkiseen hyvinvointiin.
Liian ahtaiden asuntojen, pimeiden tunkkaisten ja likaisten huoneiden ymmärrettiin liittyvän erilaisten sairauksien syntyyn ja tautien tarttumiseen.
Jo 1800-luvun lopussa sekä vuosisadan vaihteessa ruotsalaisen esitelmöitsijän, kirjailijan ja yhteiskunnallisen keskustelijan Ellen Keyn (1849–1926) kirjoitukset korostivat valon, puhtaan ilman, hygienian ja huolellisesti suunnitellun ympäristön merkitystä ihmisen elämässä.
Keyn mukaan kauniissa kodissa asui onnellisia ihmisiä, jotka saivat myös yhteiskunnan voimaan hyvin.
Puhtaat ja selkeät linjat ihanteena
Amerikkalaisen arkkitehdin Louis Sullivanin (1856–1924) kuuluisa lausahdus ”Form follows funktion, muoto seuraa funktiota”, toimi johtotähtenä suunnittelijoille. Kaikki ylimääräinen ”turha” tuli karsia niin rakennuksista kuin esineistäkin: ihanteena olivat puhtaat ja selkeät linjat.
Funktionalismin aatetta toivat Euroopassa esiin jo 1920-luvulla ranskalais-sveitsiläinen Charles-Édouard Jeanneret Le Corbusier (1887–1965) ja saksalainen Bauhaus-liike ja sen johtohahmot arkkitehti Walter Gropius (1883–1969) ja Ludwig Mies van der Rohe (1886–1959) sekä hollantilaisen De Stilj -ryhmä.
Tekninen kehitys, standardisointi ja uudet innovaatiot mahdollistivat massatuotannon. Ajatuksena oli, että suunnittelua tuli demokratisoida ja tarjota myös tavalliselle kansalle kunnolliset asuinolot sekä hyvälaatuisia käyttötavaroita ja taidetta. Niiden avulla uskottiin voitavan vastata modernin maailman haasteisiin.
Toki kansan makua oli kehitettävä, se kun piti aivan liikaa krumeluureista eikä sen estetiikantaju täysin vastannut funktionalistien moderneja suunnitelmia.
Tukholman maailmannäyttelystä vauhtia funktionalistien suunnitteluun
Yhtenä lähtölaukauksena Pohjoismaiden funktionalismille oli Tukholman maailmannäyttely vuonna 1930.Vaikka näyttelyn rakennukset olivat väliaikaisia, se herätti Pohjoismaissa suurta suosiota.
Aatteet toki näkyivät jo ennen maailmannäyttelyä valistuneiden arkkitehtien töissä. Tarkkaa aikarajaa funktionalismin synnylle on mahdoton vetää, sillä tyyli pelkistyi yhä enemmän 1930-lukua lähestyttäessä.
Näyttelyn tunnus oli Acceptera! Se viittasi funktionalismiin liittyvän standardisoinnin, massatuotannon ja kulttuurisen muutoksen hyväksymiseen. Aatteensa puolesta tyylisuuntaus oli suurelta osin päinvastainen kuin yksilöllisyyttä ja käsityötä korostavaan art nouveau, josta kirjoitin aiemmin.
Tietyt aatteet, kuten käsitys aitoudesta, nimettiin samoin, mutta niillä tarkoitettiin eri asioita. Siinä missä art nouveaussa aitous liittyi materiaaleihin, funktionalismissa aitous tarkoitti sitä, ettei uutta rakennusta ole “kuorrutettu” vanhoilla tyylielementeillä näyttämään joltain, mitä se ei todellisuudessa ole.
Yhteistä molemmille oli ajatus kokonaistaideteoksesta, jossa arkkitehti vastasi kaikesta: aina rakennuksen suunnittelusta sen pienimpiin yksityiskohtiin, kuten ovenkahvoihin, saakka. Arkkitehti vastasi myös sisustuksesta.
Myös Alvar Aalto kävi Tukholman näyttelyssä neljän miljoonan muun kävijän joukossa. Aate oli tuttu hänelle jo entuudestaan. Teemat terveellisestä, käytännöllisestä ja vaatimattomasta elämäntavasta näkyivät vahvasti myös Aallon tuotannossa.
Alvar Aallon lisäksi muita merkittäviä suomalaisia funktionalistisia rakennuksia suunnitelleita arkkitehteja olivat mm. Erik Bryggman (1891–1955), Pauli E. Blomstedt (1900–1935) ja Hilding Ekelund (1893–1984). Tanskassa suuntaa näytti mm. Arne Jacobsen.
Miten funkkis onnistui pyrkimyksissään?
Funktionalismin nimeen vannovat uskoivat, että kaunis ympäristö nostattaa kansan henkistä ja moraalista laatua.
Tosin kaikki eivät suhtautuneet uuteen tyylisuuntaan yhtä varauksettomasti: arvostelijoiden mukaan se toimi julkisissa rakennuksissa, mutta “asumiskone” ei soveltunut kodiksi. Puhdasoppista funktionalistista rakennusta pidettiin liian kylmänä ja kliinisenä.
Toisaalta esimerkiksi Alvar Aallon suunnittelussa luonnonmateriaalien käyttö pehmensi vaikutelmaa ja loi kodikkuuden tunnetta. Kodikkaasta funkkiksesta hienona esimerkkinä toimiikin Aallon vuosina 1938–1939 suunnittelema Villa Mairea Porin Noormarkussa, jonka moni yhä nimeää ihannekodiksi.
Aallon suunnittelu on kestänyt aikaa, ja sen löytävät yhä uudet sukupolvet. Facebookissa Aalto-henkiselle sisustukselle on perustettu jopa omia ryhmiä. Se kertoo siitä, että Aallon suunnitteleman huonekalun hankinta lienee aika turvallinen valinta, mikäli haluaa hankkia ajattomia klassikoita, joilla on myös jälleenmyyntiarvoa tulevaisuudessa.
Kuvassa on Paimion parantolan alkuperäinen tuoli.
Katja Weiland-Särmälä
Filosofian tohtori, taidehistorioitsija ja esinetutkija
