Sohvani tarina alkaa 1840-luvulta, kun isoisäni isoisä, juristi Christian Adolf Werner von Rehausen (1801–1879) ja Ruotsissa asuva Aurora Richter (1820–1897) avioituivat. Tämän jälkeen sohva sai kodin useammasta pappilasta, ja se päätyi myös Hulliin Englantiin sekä Pariisin kautta Geneveen. Vuonna 2022 sohva matkasi perheeni kesäkotiin Hankoon.
Tammikuussa 2023 esittelin sukumme sohvan tarinan Artefactan kansainvälisessä esinetutkimuskonferenssissa, jossa teemana oli Agency – vapaasti suomennettuna toimijuus.
Kerroin siellä sukumme sohvan tarinan noin kahdensadan vuoden ajalta, ja pohdin miten tarinat, toimijuus, identiteetti ja erilaiset merkityskerrokset kietoutuvat siihen. En keskity sohvaan niinkään esineenä tai taidehistoriallisena kohteena, vaan ennen kaikkea siihen, millaisia arvoja, tarinoita ja merkityksiä sohvaan liitettiin ja miten niitä suvun sisällä siirrettiin.
Tutkimani suvun esineet voidaankin nähdä aktiivisina ”toimijoina”, jotka siirsivät muistitietoa eteenpäin – tarinat kulkivat suvun jäseneltä toiselle. Tutkimassani suvussa esineiden merkitys paitsi aineellisen myös aineettoman perinnön siirtäjinä korostui, sillä saman suvun kirjallinen aineisto unohtui vuosikymmeniksi arkkuihin.
Olin tutkijana myös siinä mielessä onnellisessa asemassa, että sohvan tarinan seuraaminen onnistui suhteellisen helposti, sillä sukumme lähes kaikki huonekalut 1800-luvulta alkaen ovat siirtyneet saman suvun sisällä eteenpäin.
Esineiden tarinaa saattoi seurata myös perhearkiston kirjanpidon, testamenttien, kirjeenvaihdon, kodeista laadittujen pohjapiirustusten ja myöhemmin myös valokuvien avulla.
Sohvan alkuperästä ei ole varmaa tietoa
Palataan ajassa taaksepäin 1840-luvulle, jolloin sohva hankittiin. Vuonna 1844 serkukset, helsinkiläinen juristi Christian Adolf Werner von Rehausen (1801–1879) ja Ruotsissa asuva Aurora Richter (1820–1897), avioituivat.
Kyseessä ei ollut mikään rakkausliitto ainakaan Auroran puolelta. Hän oli tulevaa puolisoaan 21 vuotta nuorempi eikä tuntenut tätä lainkaan. Aurora asui tuolloin Ruotsissa Ulriksdahlin linnassa, jossa hänen isänsä everstiluutnantti Robert Richter toimi komendanttina.
Muutto Helsinkiin ei kuulostanut morsiamesta hyvältä, eikä asiaa edesauttanut edes se, että sulhanen lupasi kalustaa yhteisen kodin heille valmiiksi.
Monet varakkaat perheet 1800-luvun alkukymmenillä tilasivat huonekalunsa Venäjältä. Niin teki myös Werner von Rehausen, joka tilasi parin ensimmäiseen yhteiseen kotiin Uudenmaankadulle tummia mahonkihuonekaluja, kattokruunuja, kynttilänjalkoja ja posliinia uudesta pääkaupungista Pietarista.
Tyyliltään huonekalut edustivat empireä sekä sen myöhempää vaihetta biedermeieria. Nuoren parin koti edusti omana aikanaan kaikkea sitä, mitä tuolloin pidettiin muodinmukaisena. Tuolloin oli luultavimmin hankittu myös tummaa puuta oleva sohva, joka edusti kahden tyylikauden, myöhäisempiren ja uusrokokoon risteymää.
Sohva on tummaa, kiillotettua mahonkia, ja siinä on hyvin koristeelliset käsinojat. Selkänojan muotokieli vie ajatukset rokokoohon, mutta muuten sohvassa on esimerkiksi käsinojissa empiren muotokieltä.
On toki myös mahdollista, että Aurora toi sohvan mukanaan Ruotsista. Tähän saattaisi viitata se, ettei sohvan lisäksi suvun hallussa ole sohvaryhmään perinteisesti kuuluvia tuoleja ja pöytiä.
Antiikkihuonekalujen asiantuntija Joachim Borgström huutokauppatalo Hagelstamilta arvioi kuvan perusteella, että sohva saattaisi olla joko pietarilais- tai ranskalaisvalmisteinen.
Auroralle ja Wernerille siunaantui kahdeksan lasta, ja perhe muutti suureen asuntoon Bulevardille. Wernerin kuoltua ja vanhimpien lasten muutettua pois kotoa perhe asettui hieman pienempään asuntoon Fredrikinkadulle.
Pohjapiirustuksesta voi tarkistaa, että kodissa oli tuolloin kolme sohvaa. Todennäköisesti tarkastelemani sohva oli Elinin isoveljen Robertin eli Lullun huoneessa, sillä siellä on piirretyn pohjapiirroksen mukaan sohva, johon ei kuulu muita sohvaryhmän osasia. Robert lähti kuitenkin merille, ja hän sekä alus katosivat vuonna 1887.
Sohva muutti pappilasta pappilaan
Auroran kuoltua sohva kulkeutui hänen nuorimman tyttärensä Elinin (1859–1928) haltuun. Elin avioitui pastori Oscar Kjäldströmin (1857–1955) kanssa, ja heille siunaantui kuusi lasta.
Papin palkka oli pieni, eivätkä he juuri voineet hankkia uusia kalusteita. Elinin suvun vanhojen – mutta laadukkaiden – kalusteiden oli kelvattava. Toisaalta aikanaan arvokkaat ja hyvin tehdyt kalusteet palvelivat loistavasti myös pappiloissa, joihin Elinin suvun kattokruunut, hopea-aterimet ja muotokuvat toivat oman muistumansa sääty-yhteiskunnasta.
Avioliittonsa aikana perhe muutti kaikkiaan kaksitoista kertaa pappilasta toiseen, sohva heidän mukanaan. Sohva matkasi myös meriteitse Englantiin Hulliin, jossa heillä oli mm. hieno 10 huoneen kaupunkilukaali.
Sohva löysi myöhemmin paikkansa myös Kruunupyyn vaatimattomasta maalaispappilasta, Helsingin sairaalapapin vuokra-asunnoista, Porvoon kappalaisen talosta ja lopulta Inkoon pappilasta. Tyyliltään sohva sopi toisiin koteihin paremmin, toisiin huonommin.
Inkoon pappilasta sohva siirtyi Elinin ja Oscarin nuorimmalle tyttärelle Ruthille (1891–1982), joka myös avioitui papin, Erik Johannes (Hannes) Hyvärisen, kanssa.
Ruth ja Hannes Hyvärinen muuttivat monta kertaa: Kiteelle, Muuruvedelle, Kuopioon, Juankoskelle, Puolankaan, Nilsiään, Riistavedelle ja lopulta Oulun Pyhäjärvelle sijaitsevaan pappilaan. Siellä sohva varmaankin koristi pappilan salia.
Hannes kuitenkin menehtyi varhain jo vuonna 1931, ja Ruth jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Ruth ei voinut jäädä asumaan pappilaan, sillä pappilat eivät olleet kenenkään omia vaan sidoksissa papin virkaan. Leskellä oli kuitenkin lupa asua niin kutsutun armovuoden ajan pappilassa. Ruth ja sekä lapset Lassi, Simo ja Kirsti joutuivat vuoden jälkeen muuttamaan pois pappilasta.
Ruthin kera sohva muutti Kuopioon
Mitä kaikkea he voisivat ottaa mukaan kodistaan? Uusi koti oli pieni eikä sinne mahtunut paljonkaan huonekaluja. Sohva, johon Ruthilla liittyi lapsuudenkodin muistoja, kulki kuitenkin mukana perheen uuteen kotiin Kuopioon.
Sohva oli kodin hienoin huonekalu ja antiikkiesineenä eräänlainen muistuttaja Ruthin suvun aatelisesta taustasta. Sohva esiintyy lukuisissa perhekuvissa, jossa vietetään joulua tai aikaa perheen kesken. Se tuntuu olleen kodin keskipiste.
Kaikille perheenjäsenille ei kuitenkaan jäänyt sohvasta hyviä muistoja. Ilmeisesti kotiin ei mahtunut neljättä sänkyä, joten Ruthin tytär Kirsti ei saanut omaa sänkyä, vaan joutui nukkumaan sohvalla. Sohva oli kova ja epämukava ja on kerrottu, että Kirsti inhosi sohvaa.
Yksinhuoltajaksi jäädessään Ruthin piti huolehtia perheen toimeentulosta. Ruth oli ylioppilas, ja hän oli opiskellut nuoruudessaan puutarhakoulussa, mutta yksinhuoltajana elannon hankkiminen alalla oli turhan epävarmaa.
Lopulta Ruth työskenteli sairaalassa ja teki kovasti töitä, jotta hänen lapsensa saattaisivat opiskella niin pitkälle kuin tahtoivat. Lassi Hyvärisestä (1930–2009) tuli tekniikan tohtori, ja hän muutti perheensä kanssa vuonna 1964 Düsseldorfiin ja sieltä Geneveen ja vuonna 1981 Pariisiin, jossa hän työskenteli johtotehtävissä Ranskan IBM:llä. Hän avioitui Eilan kanssa ja heillä oli kaksi tytärtä Tiina ja Eeva.
Sohvalle koti Pariisista
Ruthin kuoltua sohva siirtyi hänen lapsilleen. Ymmärrettävistä syistä Kirsti ei halunnut sohvaa itselleen, vaan sohvan sai nuorin lapsi Lassi. Sohva kulki Lassin ja hänen puolisonsa Eilan mukana Pariisiin, jossa se oli perheen olohuoneessa. Epäilemättä sohva sopi mitä mainioimmin tyylikkääseen pariisilaisasuntoon.
Ranskassa sohvaa kunnostettiin ilmeisesti ensimmäistä kertaa. Lassin vaimo Eila arvosti kovasti sohvaa ja verhoilutti sen asiantuntevalla tekijällä sohvan tyylin mukaisesti tummalla kankaalla.
Myöhemmin Eila ja Lassi muuttivat Divonne-nimiseen ranskalaiseen pikkukaupunkiin Sveitsin rajan tuntumaan, lähelle Geneveä, joka on kummankin tyttären kotikaupunki. Sinne, Tiinan kotiin sohva päätyi seuraavaksi.
Sohvaa ei kuitenkaan Ranskan viranomaisten mukaan olisi saanut viedä pois maasta, sillä se oli niin vanhaa antiikkia. Ei, vaikka perhe kertoi sohvan matkanneen alun perin Ranskaan Suomesta. Sohva kuitenkin ”salakuljetettiin” Sveitsiin, ja se päätyi lopulta Tiina Hyvärisen kotiin Geneveen.
Sohva matkasi Genevestä Hankoon
Väittelin vuonna 2022 ja samana kesänä sain Tiina Hyväriseltä viestin, jossa hän onnitteli minua ja kertoi haluavansa muistaa minua jollain erityisellä sukuumme kuuluneella esineellä. Tiina oli sisarensa Eevan kanssa jo aiemmin lahjoittanut minulle mm. sukumme vanhoja valokuva-albumeita ja raamattuja.
Nyt hän kertoi minulle hallussaan olleen vanhan sohvan tarinan, ja tunsin suurta iloa, kun hän päätti lahjoittaa sohvan minulle. Tiina järjesteli sohvan kuljetuksen Sveitsistä kesäasunnollemme Hankoon. Kuljetus oli varsin hintavaa, mutta se ei tuntunut missään tietäessäni, että sohva pääsee jatkamaan tarinaa kesäkodissamme ja säilyy saman suvun hallussa.
Sohva oli erittäin hyvässä kunnossa, ja kuten Tiina kertoi, vaikuttaa siltä, ettei siinä ole juurikaan 1980-luvulla tehdyn verhoilun jälkeen istuttu.
Suvun esineet ovat olleet osa menneisyyden aineellista ympäristöä. On mielenkiintoista tarkastella sohvaa osana menneisyyden materiaalista maailmaa ja koteja, joita ei enää ole olemassa.
Sohva on matkannut laivan ruumassa, junan tavaravaunussa, vaunuissa hevoskyydillä ja viimeiseksi rekalla. Se on ollut osa perheiden tarinaa ainakin viidessä eri maassa suvun eri kodeissa.
Tutustuessani sohvan tarinaan huomaan, että jokaisen omistajan suhtautuminen sohvaan on ollut erilainen.
Sohva kertoo suvun tarinoita
Sohva on ollut osa aikansa muodikasta sisustusta, kunnes muuttui vanhanaikaiseksi. Se on ollut statusesine ainakin Wernerin ja Auroran kodissa sekä Ruthin kodissa. Myöhemmin sitä on arvostettu perheaarteena ja jonkinnäköisenä muistoesineenä ajasta, jolloin suku eli kukoistuskauttaan.
Sitä käytettiin eri kodeissa eri tavoin. Muutamissa kodeissa se oli parhaalla paikalla, toisissa vierailta piilossa osana intiimimpää makuuhuoneen kalustoa.
Välillä se oli ahkerassa käytössä seurustelun keskipisteenä, jonka sylissä istuttiin ja nukuttiin, kunnes tuli aika, jolloin siinä ei enää istuttu. Sohvan sekä aineellinen että aineeton arvo on vaihdellut eri aikoina, siihen on kytkeytynyt monen perheen tarinat, muistot ja erilaiset tunnesiteet.
Sohva on enemmän kuin vain esine, se on kappale suvun historiaa. Sitä voisi luonnehtia eräänlaisena suvun jäseneltä toiselle siirtyneenä ”viestikapulana”, joka on kulkenut ajan halki suvun matkassa.
Sohvaan on kerrostunut tarinoita, ihmiskohtaloita ja sukuhistoriaa. Sen lähes kahdensadan vuoden mittainen tarina on myös hyvä muistutus meille kaikille siitä, että kannattaa hankkia esine, joka kestää sukupolvelta toiselle.
Sohva on hieno antiikkiesine, taidokasta käsityötä ja monella tapaa korvaamaton. En kuitenkaan arvota sohvaa sen rahallisen arvon perusteella, vaan sen historia osana suvun tarinaa tekee siitä erityisen. Toivottavasti saan myös omat lapseni ymmärtämään tämän. Kenties se onnistuu tämän jutun avulla?
Haluaisinkin haastaa teidät kaikki kirjaamaan muistiin ja kertomaan läheisillenne teille merkityksellisten esineiden tarinoita, sillä vain kertomalla esineiden aineeton arvo siirtyy eteenpäin.
Katja Weiland-Särmälä
Filosofian tohtori, taidehistorioitsija ja esinetutkija
