Suomen verojärjestelmä perustuu nettotulon verottamiselle. Veronalaista tuloa on kaikki rahanarvoinen etuus. Ennen veron laskemista tulosta vähennetään sen hankkimiseksi uhratut menot.
Sääntö on hyvä ja perusteltu. Vain todellisen, kulutukseen käytettävän tulon verottaminen asettaa eri ammateissa ja olosuhteissa toimivat henkilöt samaan asemaan. Nettotulon verotus ottaa huomioon oikeudenmukaisesti myös veronmaksukyvyn.
Nettotulon verottamisen periaate ei valitettavasti käytännössä toteudu. Tulon hankkimisesta johtuvia menoja ovat esimerkiksi kustannukset työpaikalle pääsemisestä.
Kodin ja työpaikan välisten matkojen kustannukset ovat kuitenkin vain hyvin rajallisesti vähennyskelpoisia. Menoja ei vähennetä todellisten kulujen mukaan, vaan halvimman käytettävissä olevan kulkuneuvon edullisimman taksan mukaan. Lisäksi työmatkavähennykselle on säädetty omavastuu ja enimmäismäärä.
Osaamisen lisääminen parantaa yleensä myös veronalaista palkkaa. Työelämän ja tekniikan muuttuessa jokainen johonkin ammattiin kerran valmistunut joutuu täydentämään osaamistaan ja usein jopa vaihtamaan ammattiaan. Itse maksetun uuden ammatin hankintakuluja ei saa kuitenkaan vähentää tulonhankkimiskuluina.
Ongelmia voi tulla nykyisenkin ammatin päivittämiseksi hankitun koulutuksen vähentämisessä.
Asiasta ei ole olemassa erikseen lainsäädäntöä, kuten on matkakulujen vähentämisestä, vaan tähän tilanteeseen on johtanut korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuilla rakennettu oikeuskäytäntö.
Työmarkkinoiden ja valtion neuvottelema ratkaisu viime keväänä synnytti kyllä työlään ja byrokraattisen koulutusvähennyksen, mutta työntekijän itsensä maksamaa lisäkoulutusta ei suostuttu säätämään vähennyskelpoiseksi.
Tuore oikeuskäytäntö osoittaa, että käytännön muuttamiseksi tarvitaan lainsäätäjän toimia. Korkeimmalla hallinto-oikeudella ei näytä olevan valmiuksia muuttaa ikiaikaista käytäntöään.
Joskus tavanomaisesta poikkeava järjestely johtaa epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen. Yleensä työnantaja maksaa työtilat ja -tarvikkeet. Kunnallisen perhepäivähoitajan oma koti on hänen työtilansa, ja hän hankkii kaikki hoitolasten tarvitsemat tavarat. Kunta maksaa kustannuksista korvausta perhepäivähoitajalle. Korvauksen määrä on laskettu ottaen huomioon hoitolasten tarvitsema vähimmäisvarustus.
Verotuksessa korvaus katsotaan palkaksi ja se hyväksytään myös tulonhankkimiskulujen määräksi ilman tositteita. Tähän liittyy kaksi ongelmaa.
Lainsäädännöstä johtuva ongelma on se, että vähennyksen saa vain 620 euroa ylittävien kustannusten osalta. Palkkatuloista vähennetään kaavamainen 620 euroa. Vasta sitä suuremmat tulonhankkimisvähennykset vaikuttavat verotukseen.
Koska työnantaja ei maksa työstä johtuvia kuluja vaan korvaa ne työntekijälle, verotetaan perhepäivähoitajan varsinaista palkkaa kireämmin kuin jos hänelle ei maksettaisi korvauksia eikä hänellä olisi työstä johtuvia menoja.
Toinen ongelma liittyy verotuskäytäntöön. Hyvin harvoin verotuksessa vähennetään sellaisia hoitolasten takia maksettuja maksuja, joita kunnan maksaman laskennallisen korvauksen ei ole tarkoitettukaan korvaavan. Tällaisia ovat esimerkiksi syöttötuolin hankinta, pihan aitaaminen tai hiekkalaatikon hiekan vaihto.
Kun menojen vähentämisestä päätetään verotoimistossa tai eduskunnassa, toivoisin nettotulon verotuksen olevan niin vahva periaate, että siitä poiketaan vain äärimmäisessä hädässä.
Vesa Korpela on lakiasiain johtaja Veronmaksajain Keskusliitossa
