Monet ihmiselon kiusallisimmista tilanteista liittyvät rahaan.
Yksi kuvaava esimerkki on laskun maksaminen ravintolassa. Läheskään aina ei ole selvää, kuka tämän ilahduttavan tehtävän ottaa hoitaakseen.
Hyvänä lähtökohtana lienee se, että kukin maksaa oman tilauksensa. Aina asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, ja jokaisella on omat käsityksensä kohteliaisuudesta.
Jännitteisiä tilanteita saattaa syntyä esimerkiksi silloin, jos osapuolten välillä on romanttinen lataus. Jopa pitkässä parisuhteessa voi viritä (ärtynyttä) keskustelua siitä, kumpi tällä kertaa kaivaa lompakon esiin.
On hyvin noloa myöntää tämä vuonna 2018, mutta itselläni on ollut ajoittain jonkinlaisia piilotajuisia toiveita siitä, että rakkauteni kohteena oleva mies tarjoaisi minulle vaikkapa Rooibos-teen tai aterian. Kirjoitettuna tämä ajatus näyttää aivan naurettavalta, ikään kuin en olisi koskaan kuullutkaan tasa-arvosta, feminismistä tai heteronormatiivisuudesta. Tietysti olen feministi ja kannatan tasa-arvoa koko sydämestäni, mutta olen myös epätäydellinen ihmispolo, jolla on hassuja, antiikkisiakin odotuksia miespuolisia lajitovereitaan kohtaan.
On ehkä paikallaan pohtia, mitä näiden tiedostamattomien toiveiden takana piilee.
Luultavasti yhtenä tekijänä on lapsuudenkodissa näkemäni miehen malli. Mieleen palaa oma isäni, joka Espanjan-lomalla sai tarjoilijaan kontaktin sormiaan napsauttamalla ja sanoi itsevarmasti ”la cuenta”.
Mielikuvissani mies siis hoitaa ravintolalaskun niin Teneriffalla kuin Pohjanmaan lakeuksillakin. Mutta tämä malli kukoisti minun kokemuspiirissäni hyvin kauan sitten, joskus 1980- ja 1990-luvulla, eli se on jo pahasti vanhentunut.
Nykyajan mies ei koe, että hänen pitäisi maksaa puolisonsakin pasta bolognese. Ainakin heterosuhteessa saattaa herätä kysymys siitä, miksi ihmeessä sukupuolen pitäisi vaikuttaa siihen, että miehen tulisi tuhlata parisuhteessa enemmän rahaa kuin naisen. Elämme tasa-arvon aikaa, eikä nainen tarvitse miestä maksamaan ateriaansa.
Minäkin ajattelen näin. Olen koko aikuisiän tullut toimeen omillani enkä ole koskaan tukeutunut taloudellisesti yhteenkään mieheen. Pelkkä ajatus saa ihoni kananlihalle.
Silti sisälläni elää yhä se pieni vaativa prinsessa, joka ihailee salaa herrasmiesmäisiä elkeitä. Tulen iloiseksi siitä, jos puolisoni tarjoaa minulle toisinaan sen avokadosalaatin ja ison Spriten, avattuaan minulle oven ravintolassa ja annettuaan minun tilata ruokani ensin.
Kun mies tekee näin, se on minulle yksi tapa osoittaa, että hän välittää. Että minä kuulun yhteen hänen kanssaan ja että hän haluaa näyttää sen. Yhtä lailla minäkin saatan joskus yllättää puolisoni ja tarjota hänelle ruuat.
Olen kyllä huomannut, että kaikki tarjoilijat eivät ole tottuneet naiseen maksumiehenä. Kerran kun olin mieheni kanssa syömässä Helsingissä, otin ohjat käsiini ja pyysin pontevasti laskun. Tämän jälkeen tarjoilija alkoi puhutella suomalaista puolisoani englanniksi: ”Did you enjoy the food? Great! Have a nice day!”
Ystävyyssuhteisiin ei mielestäni liity samanlaisia ”ravintolajännitteitä”. Oman kokemukseni mukaan ystävykset tarjoavat toisilleen lounaan tai kahvit lähinnä silloin, jos ystävällä sattuu olemaan synttärit tai muu juhlapäivä.
Jos ystäväni sattuu olemaan mies, tilanteeseen pätevät samat säännöt. En tietenkään odota, että miespuolinen kaveri maksaisi minun pizzani ja Pepsini.
Mutta hyvää käytöstä odotan, niin miehiltä kuin naisilta.
Yksi ehdoton sääntö on, että kenenkään ei pidä koskaan, ei KOSKAAN asettaa ystäväänsä sellaiseen tilanteeseen, että tällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin maksaa kaverinsa tilaukset.
Ei saa kadota tapahtumahetkellä jäljettömiin eikä tokaista tylyyn sävyyn, että ”nyt on sun vuoro maksaa”.
Ystävä on fiksu olento, joten hän kyllä muistaa itsekin, jos on hänen vuoronsa lyödä rahat tiskiin.
Ja jos hän ei sitä heti huomaa, kenties hienovarainen kysymys edistää asiaa paremmin kuin tiukka käskymuoto.
Taina Latvala
Kommentoi