Autonomisen ja itsenäisen Suomen historia kietoutuu tiiviisti metsäteollisuuden kehitykseen. Varsinkaan ennen Nokian valtakautta ei ollut yhtään liioittelua hokea, että maa elää metsästä.
Matkapuhelinbisneksen romahdettua metsäyhtiöt palasivat taas talouden valokeilaan. Pääroolissa ei kuitenkaan ollut enää paperi, vaan sellu, kartonki sekä lupaus kuitupohjaisista kulutustavaroista. Biotalouden visioissa puu korvaa jonain päivänä muovin ja nousee merkittäväksi kuitumateriaaliksi jopa vaatetuotannossa.
Uusien jalostuskohteiden potentiaali on mittava, joten metsäyhtiöiden tutkimus- ja kehityskulut ovat kovassa kasvussa. Suomi on jo maailman ykkönen mikro- ja nanofibrilloituun selluloosaan, jäteveden ja lietteen käsittelyyn sekä ligniinin talteenottoon liittyvissä patenteissa.
Eli tämä maa elää todennäköisesti jatkossakin metsästä. Toki myös teknologiateollisuudesta, finanssipalveluista ja yhä enemmän uusiutuvasta energiasta, ohjelmistoista ja peleistä. Maan elinkeinorakenne on monipuolistunut, mutta on silti kapeampi kuin muissa pohjoismaissa.
Tätä taustaa vasten ei yllätä, että metsä on meille ennen kaikkea taloudellinen yksikkö. Puuta mitataan hakkuuhintojen ja arvonluonnin kylmin termein.
Pitäisikö alkaa puhua enemmän metsänomistajista? Omistus on niin ikään kapitalismin peruselementti, mutta omistaja suhtautuu omaisuuteensa moniulotteisemmin kuin esimerkiksi sijoittaja. Jos metsä on ollut vaikkapa saman suvun hallinnassa vuosikymmeniä, on kyse myös vankasta tunnesiteestä.
Metsänomistajia Suomessa totisesti piisaa. VATT:n Datahuone-yksikön tuoreen selvityksen mukaan heitä on noin 600 000 ja kuolinpesien osakkaat laskien yli 700 000 henkeä. Tämä tarkoittaa noin 13 prosenttia kansasta.
Yksityisomistajista valtaosa asuu kaupungeissa, joissa yhteys metsään voi toki etääntyä. Silloin alan ammattilaisten hoitama yhteismetsä on järkevä omistusmuoto. Ikä voi kuitenkin muuttaa omistajan metsäsuhdetta, kun perintönä ja ehkä yllättäenkin saatu palsta hahmottuu aidosti omaksi.
Metsillä on hiilinieluina tietysti suuri ekologinen merkitys. Lisäksi ne tarjoavat elinympäristön monille kasvi- ja eläinlajeille ja ruokkivat näin luonnon monimuotoisuutta.
Virkistyminen ja puuhastelu metsässä ei saisi unohtua yhtälöstä. Siinäkin ihminen on puhtaasti saamapuolella, kun metsästä haetaan rauhaa, elämyksiä – ja klapeja.
Puulämmittämisen pienhiukkaspäästöt ovat kaikkien tiedossa, joten taas puu onkin redusoitu energialähteeksi ja samalla ilmaston kuormittajaksi.
Klapit ovat itse asiassa hyvä esimerkki metsää koskevan kokonaisvaltaisen keskustelun puutteesta. Mottihintoja seurattiin tunnollisesti varsinkin energiakriisin aikana, mutta klapinteon sosiaalisia ja muita hyvinvointivaikutuksia on vaikea havaita.
Kuinka moni eläkeläinen tai keski-ikäinen mökkiläinen pysyykään hyvässä fyysisessä kunnossa juuri klapien teon ansiosta? Se on myös talkootyötä, joka yhdistää sukupolvia paremmin kuin teknisemmät pihaprojektit.
Klapi itsessään on arvokas, loppukäytöstä huolimatta. Jokainen voi itse päättää, kuinka paljon ja missä tahdissa sitä sitten polttaa.
Antti Oksanen
Kommentoi