Ensimmäistä kertaa Taloustaito-lehden julkaisuhistoriassa ei ollut varmuutta siitä, löytyykö uusimpaan numeroon painopaperia. Kotimaiset painotalot metsästävät nyt paperirullia ympäri Pohjois-Eurooppaa, jotta edes säännölliset tilattavat lehdet saataisiin painettua.
Suomesta tuli kuin varkain paperiton maa – kauan ennen kuin kuuluisa paperiton toimisto muuttui todellisuudeksi. Miten tässä näin pääsi käymään?
Sanoma- ja aikakauslehtipaperin kulutuksen trendinomainen lasku digitalisaation myötä on jo vanha tarina. Teollisuus hakee edelleen tuotannollista tasapainoa, joka vastaisi vähentyvään kysyntään ja mahdollistaisi kannattavan liiketoiminnan.
Tämä tapahtuu sulkemalla vanhoja paperikoneita ja kitkemällä kustannuksia. Valokeilassa on tietysti UPM, joka on ainoana suurista metsäyhtiöistä säilyttänyt merkittävän paperituotannon kapasiteetin, ainakin toistaiseksi. Jäljelle jääneiden tehtaidenkin kohtalo on sen johdon puheissa jatkuvasti veitsen terällä, kun yhtiö vääntää ammattiliittojen kanssa tulevaisuuden työehdoista.
Paperin hinnan dramaattinen nousu olisi tullut joka tapauksessa. Koko alkuvuoden kestänyt Paperiliiton lakko varmisti sen, että loppuasiakkaisiin iski myös akuutti paperipula.
Työtaistelu voi hyvässä lykyssä loppuakin pian, sillä neuvotteluyhteys syntyi vihdoin helmikuun puolella. Ainakin UPM:n osakkeenomistajien kärsivällisyys on jo koetuksella. Analyytikkoarvioiden mukaan yhtiön sellu- ja paperitehtaiden seisokki maksaa kaksi-kolme miljoonaa euroa joka päivä.
Riidassa on kyse valtavasta rakennemuutoksesta suomalaiseen sopimusjärjestelmään. UPM haluaa liiketoimintakohtaiset työehdot ja Paperiliitto pyrkii säilyttämään vähintään yrityskohtaisen sopimustason.
Neuvotteluista on paistanut läpi UPM:n voimakaksikon, toimitusjohtaja Jussi Pesosen ja hallituksen puheenjohtajan Björn Wahlroosin, pyrkimys jättää pysyvä kädenjälki maan työmarkkinoille. Haastatteluissa tai kirjoissaan Wahlroos ei ole varsinaisesti piilotellut turhautumistaan ay-liikkeeseen.
Silti UPM:kin tiedostaa hyvin, ettei se pärjää globaalissa kilpailussa ilman aitoa kumppanuutta henkilöstönsä kanssa. Yhtiö voi toki kilpailuttaa eri maiden työvoimaa tuotantolaitostensa sijainnilla, mutta silloin painavat muutkin kuin kustannustekijät. Suomi ei ole heikoilla esimerkiksi laadun ja yhteiskuntavakauden alueilla.
Paperiliitolla on vielä enemmän pelissä. Sama kumppanuusajattelu vie vääjäämättä kohti paikallisuutta, jolloin ymmärretään parhaiten myös kunkin yrityksen ja liiketoiminnan vaatimukset. Työntekijäjärjestöjen on löydettävä paikkansa tällaisen sopimisen raamittamisessa, jotta ne pysyvät relevantteina toimijoina, omienkin jäsenten silmissä.
Kun erimielisyydet ovat periaatteellisia tai jopa ideologisia, ei julkisuuteen tiputeltavilla vastapuolen ”kohtuuttomilla” vaatimuksilla ole ratkaisevaa merkitystä. Molemmilla on kuitenkin sen verran kokeneet neuvottelijat tulessa, että suunnitelmiin on piirretty myös ulospääsy kriisistä.
Tämä edellyttää, että kumpikin voittaa jotain. Murskavoittoa tai toisen täydellistä nöyryytystä ei näistä pöydistä voi hakea.
Antti Oksanen
Kommentoi