Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner kaatoi saavikaupalla kylmää vettä päälleen mentyään esittämään, että valtion tie- ja ratainfra siirrettäisiin Liikenneviraston taseesta erilliseen osakeyhtiöön. Hänen mukaansa tämä mahdollistaisi tienkäyttömaksujen käyttöönoton, ja maksuja vastaan yhtiön olisi helpompi investoida sekä pitää liikenneverkosta huolta. Korjausvelka saataisiin hallintaan.
Oppositiosta käsin suunnitelmille haukottiin henkeä: ne merkitsisivät ideolgista yksityistämistä, eduskunnan päätöksenteon rajaamista, kansallisvarallisuuden anastamista.
Minusta Bernerin ehdotus on itse asiassa hyvin lähellä aiemmin monien oppositiopoliitikkojenkin toivomaa Infra Oy:tä. Siis valtion budjettitalouden ulkopuolista putiikkia, joka voisi investoida mm. maakuntien tienpätkiin ja muuhun suorista budjettikehyksistä välittämättä.
Tältä osin Berner taisi löytää itsestään vanhan keskustalaisen: missä tavallinen tallaaja näkee maakuntien pelloilla pelkkää savea, näkee keskustakansanedustaja aina potentiaalisen tien.
Samantyyppistä ajattelutapaa on esiintynyt eduskunnassa silloinkin, kun liikennevaliokunnasta on esitetty liikenteestä kerättyjen verojen korvamerkitsemistä tienpitoon ja väyläinvestointeihin. Koska Berner tietää että tämä tie on valtiovarainministeriön kannan vuoksi tukossa, hän etenee suoraan yhtiömalliin.
Ongelma mallissa on, kuinka tienkäyttömaksut asetettaisiin siten, etteivät ne olisi pienituloisten kannalta kohtuuttomia ja lisäisi eroarvoisuutta. Infran ystävien kannalta voittopuolelle jäisi, että todennäköisesti yhtiö pystyisi ottamaan myös itse valtion takaamaa velkaa, ja investoimaan näin enemmän kuin mitä käytännössä valtion tiukkojen kehysten puitteissa on mahdollista. Tässä olisi keynesiläisille ja muille elvyttäjille juhlittavaa.
Itse pitäisin tärkeänä sen pohtimista, minkälaisen prosessin pohjalta mahdollinen infrayhtiö investointiinsa päättää. Veronmaksajan piikki ei saa aueta toisarvoisille tienpätkille, jotka eduskunnan liikenneselonteoissa eivät ole edistyneet.
Vallankäyttö yhtiöiden kautta on ongelma, demokraattisuus vähentyy. Erityisesti tämä huoli tuntuu kylläkin korostuvan kansanedustajien keskuudessa. Muu Suomi ei välttämättä suhtaudu tallä hetkellä kovin luottavaisesti siihen, että eduskunta näitä asioita hoitaisi parhaalla mahdollisella tavalla. Ongelma sekin.
Ministeri Berner on oikeassa siinä, että lentokentät, rautatiet, lauttaliikenne ja jäänmurto on kaikki jo yhtiöitetty. Jos vastustaa myös tieinfran yhtiöittämistä (mille vastustamiselle voi olla hyviäkin perusteita), olisi kiinnostavaa kuulla pitäisikö myös muut valtiontaloudesta yhtiöitetyt infratoiminnot palauttaa valtion virastotalouteen, ja jos niin miksi?
Berneriltä ja Keskustalta olisi kiinnostavaa kuulla, mihin he vetäisivät yhtiöittämisen rajan ylipäätään yhteiskunnassa. Jos koulutukseen tai ennaltaehkäisevään sairaanhoitoon ei tunnu olevan riittävästi rahoitusta, pitäisikö nämäkin seuraavassa vaiheessa yhtiöittää, kerätä maksuja koululaisilta ja sairailta, ja velkavivuttaa investoinnit budjetin ulkopuolella?
Suomi tarvitsee uudistamista. Politiikassa uudistuksilla pitää kuitenkin olla vahvat periaatteelliset jalustat ja perusteensa. Bernerin vauhti taitaa olla niin kova, että tällaisille pohdinnoille ei ole ollut aikaa. Politiikkojen on syytä perusteellisesti pohtia, mitkä asiat ovat sellaisia yhteiskunnan perustehtäviä, jotka pitää pystyä hoitamaan demokraattisessa yhteistyössä ja valtion budjetin puitteissa. Jos budjettikehykset eivät riittävästi jousta, sitäkin asiaa voisi tarkastella rehellisesti kehystalouden kehittämisen näkökulmasta, esimerkiksi erilaisia ennaltaehkäiseviä tai loppukuluja pienentäviä panostuksia tukien.
Ville Kopra toimii johtavana asiantuntijana Miltton Networks Oy:ssä
