Ainakin niin kauan, kun olen seurannut julkista keskustelua (80-luvun alusta), on valiteltu hyvinvointivaltion alasajosta.
Suomessa julkiset menot henkeä kohti ovat tänä aikana reaalisesti tuplaantuneet ja ovat nyt korkeammalla kuin koskaan. Julkisten menojen osuus koko taloudesta on noussut noin puoleen, ja talouden laskusuhdanteissa, kuten nyt , vielä reippaasti korkeammalle.
Valituksia julkisen sektorin alasajosta ei silti ehkä ole syytä vain kuitata perusteettomina. Ne kielivät perustavan laatuisesta ongelmasta yhteiskuntarakennelmassa, jota ei enää voi peittää, kun julkisen talouden osuutta taloudesta ei voi enää merkittävästi kasvattaa.
Lähde: Kansainvälinen valuuttarahasto
Olof Palme kiteytti hyvinvointivaltio-ajattelun lauseeseen ”Politik är att vilja” - ”Politiikka on tahdon asia”. Halutaan kaikkea hyvää ja päätetään toteuttaa sitä. Tämä oli mahdollista, koska verotusta kiristettiin jatkuvasti ja julkisen sektorin osuus kansantulosta kasvoi.
Raja tulee kuitenkin ennen pitkään vastaan. Verotulot eivät voi nousta sataan prosenttiin BKT:sta.
Julkisen sektorin menot voivat silti yhä kasvaa siinä tahdissa kuin talous kasvaa. Tämä kasvuvara ei kuitenkaan riitä siihen, että voidaan välttää menojen leikkauksia.
Yhteiskunnan muutos vaati sopeuttamista. Jos väestö ikääntyy, tarvitaan enemmän voimavaroja vanhusten huoltoon ja vähemmän kouluihin. Opetusmenojen karsiminen, esimerkiksi kouluja lakkauttamalla, koetaan kuitenkin palveluiden alasajona. Sitä se tietysti onkin niille lapsille, joiden koulumatka pitenee.
Julkiset menot ovat myös kasvaneet, kun palkat ovat nousseet. Tämä ei olisi ongelma, jos palkkojen nousu heijastaisi vastaavaa tuottavuuden nousua. Julkisen sektorin palkat seuraavat kuitenkin yleistä tuottavuuden kasvua taloudessa, mutta julkisten palveluiden tuottavuuden kasvu on selkeästi heikompaa (ns. Baumolin tauti). Samoilla menoilla saadaan siten vähemmän palveluita.
Politiikka ei ole enää tahdon asia. Politiikka on nyt valintojen asia. Täytyy tehdä valintoja siitä, mihin rajattuja voimavaroja käytetään.
Jokapäiväisessä elämässämme me kaikki teemme valintoja, mihin käytämme tulomme. Taulu-tv vai etelänmatka? Uudet talvisaappaat vai illallinen ravintolassa? Kaikki valinnat eivät ole kovin fiksuja tai harkittuja, mutta meillä on ainakin käsitys siitä, miten saamme rahoista eniten iloa irti.
Julkisella sektorilla valmius punnita vaihtoehtoja on kehno. Ei kukaan pystyy vertaamaan koululaisten hyötyä lähikoulun säilyttämisestä vanhusten saamaan hyötyyn kodinhoidon kehittämisestä. Poliitikkojen selkäytimestä tulee vastaus, että on väärin asettaa koululaisia ja vanhuksia vastakkain. Jos menoja ei voi kasvattaa rajatta, tällaisia valintoja kuitenkin tehdään tiedostaen tai tiedostamatta.
Yritykset tehostaa julkista tuotantoa jäävät myös usein vain palvelujen heikentämiseksi. Tuottavuuden kasvattaminen vaatii tuotantoprosessin ja asiakkaiden tarpeiden syvällistä ymmärtämystä ja luovaa ajattelua. Tuottavuuden kasvattamista ei saavuteta keskitetyllä ohjauksella hallituksen päätöksellä, vain ainoastaan ruohonjuuritason työllä.
Valituksille julkisen sektorin alasajoista ei siten ole loppua näkyvissä. Taustalla oleviin ongelmiin voidaan saada helpotusta ainoastaan sillä, että mietimme uudelleen koko meidän tapaamme järjestää julkisen sektorin hoitamia palveluita. Onko todellakin maan hallituksen asia päättää vuosiksi eteenpäin, kuinka monelle vanhukselle tarvitaan laitoshoitoa? Vai pitäisikö päätösten tapahtua joustavammin ruohonjuuritasolla vaihtelevien yksilöllisten tarpeiden mukaisesti?
>> Taloustaito
