Usein kesän tullen minulle tulee tarve avata eräs tietty romaani. Kirja, jonka sanat tuoksuvat mereltä ja auringolta ja jonka luin ensimmäisen kerran muistaakseni lukioikäisenä tai sitten yliopisto-opintojen alkuaikoina.
Kyseessä on vuonna 1994 ilmestynyt Monika Fagerholmin romaani Ihanat naiset rannalla (suom. Arja Tuomari), joka sijoittuu suurelta osin 1960-luvulle ja maalaa kiehtovan kuvan kolmihenkisestä helsinkiläisperheestä.
Romaanissa Kajus, Isabella ja heidän pieni poikansa Thomas viettävät lomapäiviään niin sanotussa kesäparatiisissa, valkoisessa huvilassa meren rannalla.
On rantakalliot, jazzmusiikki, soutuvene. On valkoinen huvila, johon Isabella ihastui heti sen nähtyään. Ja uudet, hienot naapurit, jotka tuovat mukanaan tuulahduksen Amerikan-kokemuksistaan ja ajelevat ympäriinsä valkoisella Chevrolet Chevellellä.
Ja on perheenäidin salainen haave maailmasta, jossa hän ei ole vielä käynyt.
Yhtenä päivänä Isabella mainitsee Thomakselle italiankielisen ilmauksen la dolce vita. Poika kysyy, mitä se tarkoittaa. Isabella vastaa: ”Ihana elämä.” Kun Thomas sitten tiedustelee, mitä se on, hänen äitinsä sanoo:
”Thomas hei. Täytyykö sellaista kysyä?”
Etenkin nyt – 40-vuotiaana – ajattelen, että Thomas on erittäin fiksu pohtiessaan, mitä ”ihana elämä” tarkoittaa.
Se voi nimittäin merkitä kullekin ihmiselle eri asioita, eri ikäkausina ja erilaisissa elämäntilanteissa.
Joskus ihana elämä voi tarkoittaa ulkomaanreissua, jota varten on säästänyt koko talven, ja toisinaan taas loistavaa työpaikkaa tai kotia, jonka on nähnyt unessa. Joskus elämän kauneus tiivistyy siihen, että löytää rinnalleen ihmisen, jonka seurassa on helppoa olla.
Viime viikonloppuna tuoreet ylioppilaat painoivat päähänsä valkolakin, ja ammattiin valmistuneet juhlistivat suoritettuja tutkintojaan. Noilla nuorilla on varmasti oma käsityksensä siitä, millaiselta ihana elämä voisi näyttää.
Ehkä he jo elävätkin sellaista.
Kun muistelen itseäni 18-vuotiaana ylioppilaana, minulle tulee vähän haikea, alakuloinen olo. Isäni oli kuollut vain vajaa kuukausi ennen ylioppilasjuhliani. Menetyksen keskellä yritin lukea yliopiston pääsykokeisiin, muuttaa Helsinkiin, sopeutua suuren kaupungin vilinään.
Suru varjosti kaikkea mitä tein, monen vuoden ajan.
Oli minulla tietysti myös haaveita kuten muillakin nuorilla, haaveita ihanasta tulevaisuudesta. Halusin kirjoittaa ammatikseni, luoda yhä parempia tekstejä, päästä kesätöihin lehteen. Halusin löytää ystäviä, joiden kanssa syödä lounasta ja tanssia yöllä valomerkkiin asti.
Tämän kaiken tein.
Jossain vaiheessa unelmat saivat uusia lisämausteita. Tahdoin julkaista oman kirjan. Tahdoin olla tekemisissä teatterin kanssa, kirjoittaa näytelmiä.
Nämäkin haaveet toteutuivat.
On ollut kuitenkin myös unelmia, joita en ole uskaltanut tai saanut aikaiseksi toteuttaa. En esimerkiksi lähtenyt vaihto-opiskelijaksi Ateenaan, vaikka minulle oli jo lähetetty hyväksymiskirje sähköpostissa.
Olin haaveillut, että istuisin oliivipuun alla hellehattu päässäni ja lukisin klassikoita, kohtaisin uusia ihmisiä, kulkisin Sokrateen ja Platonin jalanjäljissä kohti Akropolis-kukkulaa.
Mutta kun makasin yksin opiskelijayksiössäni Vallilassa ja mietin lähtöä Kreikkaan, tuskanhiki kihosi otsalleni. Jo muutto Lapualta Helsinkiin oli ollut minulle valtava, henkinen ponnistus. Kuvittelin, kuinka kulkisin Ateenassa eksyksissä, kreikkalaisten kirjaimien keskellä silloista poikaystävääni ikävöiden.
En yksinkertaisesti pystynyt lähtemään.
Nuorempana kuvitelmat ihanasta elämästä liittyivät usein seikkailuun, muutoksen mahdollisuuteen. Vähitellen keräsinkin rohkeutta matkustaa ja nähdä vähän enemmän maailmaa, toisinaan yksin ja toisinaan muiden kanssa.
Olen jonottanut vieraiden maiden yökerhoihin, kuullut nimeni monella eri aksentilla, nähnyt iltataivaan Eiffel-tornin korkeuksista, ajanut pyörällä läpi kiireisen Berliinin, katsellut van Goghin auringonkukkia Amsterdamissa, istunut muotokuvamallina La Ramblan turistikadulla, hypännyt Venetsiassa gondolin kyytiin.
Näiden kaupunkien tunnelmia kannan aina mukanani.
Yhden kevään asuin osittain Manchesterissä, ensimmäistä kertaa kämppäkavereitten kanssa. Tuo kevät on yksi parhaista muistoista elämässäni.
Luulen, että tätä kaikkea Isabella kuvaisi termillä la dolce vita.
Jossain vaiheessa, kolmenkympin jälkimmäisellä puoliskolla, ajatukseni ihanasta elämästä kokivat muodonmuutoksen. Diskopallojen välke korvautui yhä enenevissä määrin rauhallisilla iltakävelyillä, paljettipaidat collegehuppareilla. Etenkin koronapandemian aikaan kodin ja läheisten merkitys korostui.
Huomasin, että ihana elämä saattoi tarkoittaa myös sitä, että sai lukea rauhassa romaania ja juoda kupillisen teetä. Viettää vaikka koko päivän oman rakkaan kainalossa, ilman että tarvitsi jatkuvasti ryntäillä rientoihin ja julkaista siitä sometarinaa.
Lyhyessä ajassa elämänarvoni tarkentuivat ja kirkastuivat.
Katsoin taannoin puolisoni kanssa Susan Lacyn tuottaman ja ohjaaman dokumentin Very Ralph (2019), joka kertoo amerikkalaisesta muoti-ikonista ja liikemiehestä Ralph Laurenista.
Vuonna 1939 syntynyt Lauren suhtautuu työhönsä intohimolla ja rakkaudella. Hän on luonut muodin ja yrityksensä parissa valtavan omaisuuden ja asustaa upeissa luksuskodeissaan, joiden atmosfääri on kuin suoraan sisustuslehden kannesta.
Mutta hänenkin elämässään tärkeimmät asiat ovat jotakin muuta kuin pintaa.
Ralph Lauren toteaa dokumentissa, että vanhemmiten hän tarvitsee yhä vähemmän tavaraa. Maalaismaisemissa viihtyvä visionääri ja perheenisä suuntaa kohti sellaisia unelmia, jotka hän kokee aidoiksi.
”Aitoa on perhe, lapset ja rauha”, hän sanoo.
Tiedän, mitä hän tarkoittaa. Nyt ihana elämä merkitsee minulle sitä, että voin käydä mieheni ja poikamme kanssa vaunukävelyillä meren rannassa. Voin välillä kirjoittaa tai lukea ja katsoa jakson tai pari Seinfeldia. Ja kun poika herää parvekkeella päiväunilta, saan pusutella ja halata häntä ja muussata hänelle välipalaksi banaania.
Elämän ihanuus on tässä ympärillämme, koko ajan. Se pitää vain osata nähdä.
Taina Latvala
Very Ralph -dokumentin ja postauksessa lainatun Ralph Laurenin sitaatin on suomentanut Riikka Strandman.
Blogiin on tehty korjaus 7.6.2023. Kreikan kieltä kirjoitetaan kreikkalaisilla kirjaimilla, ei kyrillisillä.
Kommentoi