veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Outi-tädin evakkoon lähdöstä ja Simolan pommituksista 70 vuotta

Antti Marttinen

Huomenna 19.6. tulee kuluneeksi tasan 70 vuotta siitä, kun isoisäni perhe joutui jättämään kotinsa ja lähtemään viimeiselle evakkotaipaleelle, joka vei suoraan keskelle Simolan aseman pommituksia. 

Väinö-pappa oli rakentanut välirauhan aikana uuden kotitalon Nurmiin Viipurin lähistölle. Talo oli valmistunut 1943 itsenäisyyspäiväksi ja jo ennen seuraavaa juhannusta alkoi maailma taas vyöryä päälle. 

Outi-tätini kirjasi vaelluksen tapahtumat muistiin kymmenkunta vuotta sitten. Kunnianosoituksena kaikille sisukkaille ja elämänmyönteisille karjalaisille, jotka tuon lohduttoman matkan joutuivat tekemään tai matkalle uupuivat, laitan nyt tähän hänen tarinansa. Antaa Outin kertoa:

”Juhannuksen lähestyessä vihollinen aloitti suurhyökkäyksen Kannaksella. Viipuri vallattiin kovalla rytinällä. Olomme Nurmissa, vain 20 kilometrin päässä Viipurista, alkoi tuntua tuskaiselta. Kotona meitä oli äiti Mamma, isä Pappa, Emma-mummo, pikkuveli Pate ja minä Outi, 9 vuotta. Isoveli Veikko oli sotimassa ja Pirkko-sisko kesätyttönä Porvoossa.

Meille tuttu Haikalan pariskunta asui parinkymmenen kilometrin päässä Simolan risteysasemalla. Heiltä tuli viesti, että Simolassa on aivan rauhallista, eikä tiedetä sodasta mitään. Tulkaa tänne! 

Niinpä päätettiin, että Mamma, mummo, pikku Pate ja minä lähdemme Simolaan turvaan. Pirkko, kuultuaan kotimme olevan vaarassa, oli lähtenyt jo matkalle Porvoosta kohti kotia ja ehti paikalle ennen lähtöämme. Viipurin suuntaan kulkuyhteydet olivat jo poikki. 

Kotona pakattiin välttämättömimpiä tavaroita mukaan otettaviksi. Rakas kultakiharainen Maija-nukkeni käytiin Papan kanssa piilottamassa vintille sahanpurujen joukkoon sisä- ja ulkoseinän väliin. Sinne jäi Maija sahanpuruihin ja uskoin isäni sanoihin ”sieltä me sitten varmasti löydämme sen, kun palaamme takaisin.” Se sai lapsenmieleni tyyntymään. 

Ei löytynyt nukkea eikä muutakaan, kun vuosikymmeniä myöhemmin pääsimme ensi kerran palaamaan. Vain sortunut kivijalka ja portaat kellariin, jossa oli monet kerrat pelätty pommitusten alla. 

Junat kuljettivat ilman aikataulua siviiliväestöä pois sodan jaloista. Pääsimme junaan noin viikkoa ennen juhannusta. Eihän junassa matkustaminen meille mitään outoa ollut, mutta tämä matka oli erilainen – vakava ja hiljainen. 

Oli todella kaunis ja lämmin kesäpäivä, kun saavuimme Simolaan. Anna Haikala oli pesemässä pyykkiä päällään ohut kesämekko ja jalassaan aamutossut. Oli niin ihanan rauhallista kaukana sodan äänistä. 

Simolan pommitus

Haikalan talo oli aivan radan tuntumassa. Siinä oli pitkä rivi omakotitaloja radan suunnassa. Talojen ja radan välissä oli tie ja talojen takana rinne, johon taloille oli rakennettu maakellareita. Anna-täti oli ostanut kanoja, joita Mamma ja Emma-mummo siinä aurinkoisella rinteellä kynivät. Sitten ne korvennettiin tulella, jotta pienimmätkin untuvat saatiin pois. Kanat paistettiin ja minäkin odotin vesi kielellä niiden kypsymistä. Emme kuitenkaan ehtineet niitä silloin syömään, sillä vihollinen järjesti meille muuta ohjelmaa.

Noin neljän aikaan iltapäivällä tulivat lentokoneet. Niitä oli ainakin minun mielestäni paljon. Ilmatorjunta alkoi ampua ja pauke oli valtava. Koneet tekivät kierroksen ja menivät pois. Ihmiset rauhoittuivat ja alkoivat ihmetellä koneiden käyntiä. Levisi huhu, että ne olivatkin olleet omia koneita, ja ilmatorjunta ampui omia.

Tasan tunnin kuluttua tulivat pommikoneet. Aikaisemmin käyneet koneet olivat olleet tiedustelulennolla. Hälytys oli tuskin ehditty antaa, kun ensimmäiset pommit kohtasivat ratapihan. Kellariin, kellariin – kaikki kellariin!

Pate oli sisällä nukkumassa ja Mamma kiiruhti hakemaan hänet. Silloin olivat Haikalan talon ikkunat jo lentäneet ilmanpaineesta sisälle. Jälleen kauhun hetket kellarissa. Hirvittävä pauke ja jyske. Pala kurkussa odotimme, koska osuu meidän kohdallemme. Joskus tuntui kuin koko kellari olisi noussut ilmaan ja joskus taas kuin olisimme hautautuneet maan uumeniin. Ajan kulusta ei ollut mitään käsitystä.

Illan jo hämärtyessä tulimme kellarista pelokkaina maan pinnalle. Kaunis ilta oli muuttunut savuavaksi kuoleman yöksi. Tuntui kuin olisimme olleet aivan yksin maailmassa. Miltei kaikki radanvarren talot olivat tuhoutuneet ja ihmiset niitten mukana. Simolassa oli meidän kylän väkeä evakkomatkallaan. Monet heistä kohtasivat elämänsä päätepisteen tässä pommituksessa.

Emme voineet jäädä tähän palavaan aavekaupunkiin raunioitten ja ruumiiden sekaan. Ei minkäänlaisia kulkuyhteyksiä mihinkään päin. Ympärillä vain tulta, tuhkaa ja savuavia raunioita.

Haikalat neuvoivat meitä lähtemään metsän suuntaan. Jonkin matkan päässä olisi talo, jossa meidät varmaan otettaisiin vastaan. Lähdimme kohden auringon laskua, minä, Mamma, mummo ja Pate. Pate oli silloin kolmevuotias, mutta en muista hänen valittaneen matkan tekoa. Taisi Mamma kantaa häntä toisinaan.

Meillä oli mukana niitä paistettuja kananpaloja ja muistan, missä kohtaa Mamma tarjosi niitä meille syötäväksi. Olimme tulleet valtavan, pommin tekemän kuopan ääreen, ja Mamma koetti kääntää ajatuksemme pois näkemästämme tarjoamalla syötävää. Eipä maistunut ruoka. Sen emaloidun kupin, jossa kananpalat olivat, muistan ikäni.

Matka ei ollut kovin pitkä. Ensimmäinen talo, johon tulimme, oli tavallinen omakotitalo. Kun menimme sisälle, tulvahti vastaamme lääkkeiden ja sterilointiaineiden tuoksu. Kiireiset ihmiset puhdistivat haavoittuneita ja sitoivat heitä. Kysymättäkin ymmärsimme, että sinne emme voi jäädä. Meitä neuvottiin kulkemaan eteenpäin, kunnes vastaan tulee maalaistalo.

Siispä tien päälle. Minusta matkanteko alkoi jo tuntua lohduttomalta. Valoisana kesäiltana ei ollut tuntumaa kellonajasta, mutta aika myöhä kai jo oli, kun viimein saavutimme meille neuvotun talon. Se näkyi jo kaukaa peltojen takaa pienellä kumpareella.

Astuimme tupaan, jonka lattialla makasi ihmisiä vieri vieressä. Joillakin oli jalka siteessä, toisilla taas käsi. Monella oli koko pää paketoitu, ja taas ilman täytti tuo pistävä lääkkeiden haju.

Siinä me olimme leposijaa anelemassa. Ensin isäntäväki sanoi, että on mahdotonta ottaa lapsia tänne tuskien ja valituksen keskelle. Hetken tuumittuaan he totesivat, että yö pakkaa päälle ja niinpä he antoivat oman makuuhuoneensa meille yösijaksi. Uupuneet matkalaiset saivat viimeinkin katon päänsä päälle.

Vasta päivällä oli lähdetty kotoa. Mahtoivatkohan Mamma ja mummo saada unta silmäänsä, mutta minä ainakin nukuin sikeästi ja turvallisella mielellä. Illalla olimme kuulleet masentavia uutisia pommituksen tuhoista ja kuolonuhreista. Vasta seuraavana aamuna valkeni koko totuus – kauhistuttava totuus. Miltei kaikki radanvarren talot olivat tuhoutuneet. Vain Haikalan talo ja muutama muu olivat säästyneet.

En ymmärrä, kuinka Mamma ja mummo saattoivat olla niin rauhallisia, vaikka kyllä heidänkin sisintään varmaan raastoi hirvittävä tuska. Tuttuja, rakkaita naapureita oli kuollut ja mahdollisesti osa omaa perhettä. Olimme nimittäin illalla kuulleet, että isä ja Pirkko-sisko olivat matkalla Simolaan.

Kerrattiin, kuinka vähän ihmisiä oli selvinnyt hengissä siitä rytäkästä. Haikalat olivat myös yön jossain vaiheessa tulleet majapaikkaamme.

Aamulla, auringon jo paistaessa täydeltä terältä, Haikalat lähtivät katsomaan kotiaan ja toteamaan, mitä siellä olisi tehtävissä. Oli kulunut aikaa suunnilleen sen verran kuin Simolaan käveleminen kestäisi, kun alkoi uusi rytinä. Ikkunalasit helisivät ja Simolan suunnasta alkoi nousta savupatsaita. Talon isäntäväki tiesi tarkoin savun suunnasta, kenen talo oli kulloinkin vuorossa. Ja niin se tuli Haikaloittenkin talon vuoro. Laskettiin, että he olivat juuri ehtineet sinne ja mahdollisesti menehtyneet saman tien.

Muistan sen pitkän odotuksen ja tuijotuksen tielle. Pommikoneet olivat lentäneet pois jo aikoja sitten, mutta jatkuva pauke helisytti ikkunoita. Siihen saimme selityksen aikanaan. Rintamalle matkalla ollut ammusjuna paloi ja ammukset räjähtelivät Etu-Simolan ratapihalla.

Tunnit kuluivat hiljaisessa odotuksessa. Vain ammusten räjähtely palavassa junassa loi taustan sanattomuudelle, jonka yllä leijui kuoleman hiljaisuus. Odotus jatkui, emme vain tienneet, mitä odotimme. Ehkä tajusimme kuitenkin, ettei elämä tähän lopu, vaan jotain tulisi vielä tapahtumaan.  

Kaikkien katseet oli suunnattu tielle ja sieltähän niitä ihmeitä lopulta alkoi ilmestyä. Piti pyyhkiä silmiä moneen kertaan ennen kuin uskoimme todeksi, että Pappa ja Pirkko tulivat tietä pitkin aivan ilmielävinä. Tomuisia ja uupuneita he olivat, mutta muuten säilyneet miltei ehjin nahoin. 

Perheemme, Veikkoa lukuun ottamatta, oli kasassa ja miltei vahingoittumattomina. Psyykkisistä vammoista ei siihen aikaan ymmärretty saati sitten puhuttu. Voi sitä onnen tunnetta! 

Muistanpa toisenkin näyn samalta tieltä. Mies ja nainen lähestyvät taloa pyykkikoria kantaen. Siinä tulivat uupuneina ja kaiken maallisen menettäneinä Haikalat. Annalla oli edelleen aamutossut jalassa ja pyykkimekko yllään. Heidän jäljelle jäänyt omaisuutensa oli siinä pyykkikorissa. Ne eilen pestyt pyykit.

Me lapset, Pate ja minä, emme ajan tavan mukaan osallistuneet keskusteluihin. Kuuntelimme vain ja saimme siinä samalla kuvauksen niistä kauheuksista, jonka sota ja nimenomaan tämä pommitus olivat saaneet aikaan.

Entäpä toinen puoli perheestämme, Pappa ja Pirkko? Annetaan Pirkon itsensä kertoa.”

Lähtömarssi ja taipaleelle

”Pappa oli saanut jonkun naapurin isännän kuljettamaan huonekalumme ja tärkeät tavaramme Nurmin asemalle tavarajunaan. Eläimiä junaan ei kuitenkaan otettu. Meillä oli porsas, kanoja ja kaksi lammasta.

Kesäkuun 20. päivänä Pappa teki laudoista laatikon, johon pantiin porsas toiseen päähän ja kanat toiseen. Lähtiäisiksi Pappa haki viulunsa ja soitti Gladiaattorien marssin. Laatikko nostettiin kottikärryihin, joita Pappa työnsi. Minulla oli ne lampaat narun päässä kuljetettavana. Isällä oli selässään reppu sekä viulu ja minulla lisäksi vielä jokin kassi -  ja niin sitä lähdettiin taipaleelle.

Kymmenkunta kilometriä käveltyämme eräs naapurikylästä tuleva ystävällinen isäntämies otti kuormaansa laatikon, jossa olivat porsas ja kanat. Siitä lähtien kuljimme yhtä matkaa. Juuri, kun lähestyimme Simolaa, alkoivat pommikoneet jyristä. Simola oli risteysasema ja siinä oli ratapihalla junia. Yhdessä oli sotaa pakoon meneviä ihmisiä. Yksi juna oli täynnä rintamalle meneviä ammuksia.

Pommituksen alkaessa ihmiset ryntäilivät junasta sinne tänne. Osa meni metsään. Naiset ja lapset ahtautuivat aseman lähellä oleviin kellareihin. Pommeja putoili aseman ympäristöön. Yksi pommeista putosi juuri siihen kellariin, johon oman kylämme asukkaat olivat ahtautuneet. Pommit tekivät tuhoisaa jälkeä. Simola paloi.

Seuraavana aamuna tulivat pommittajat taas ja yksi pommeista osui ammusjunaan. Ammukset junassa räjähtelivät niin kauan kuin juna paloi päästä päähän. Olimme viettäneet yömme heinäladossa ja tulimme Simolan kohdalle. Ratapihan vieressä oli harjanne, jonka takana olimme suojassa räjähteleviltä ammuksilta. Hevonen ja lampaat kuitenkin pillastuivat räjähdyksistä.

Kun räjähtely loppui, lähdimme etsimään omaisiamme. Kuljimme Simolan keskustaan. Isä sanoi, että kulje aivan minun selkäni takana ja katso koko ajan minun selkääni. Halusi, etten näe kauheuksia ympärilläni.

Hehkuvia hiilikasoja oli kaikkialla. Kuolleita eläimiä ja ihmisiä siellä täällä. Talo, jossa omaistemme piti olla, oli palanut maan tasalle ja oli sekin vain läjä palavia hiiliä.

Eräs asemamies kuitenkin neuvoi meidät pienelle metsätielle, jota pitkin meidän pitäisi mennä. Sen varrelta löysimme talon, johon pommituksen keskeltä ihmiset olivat paenneet. Sieltä löysimme myös omaisemme; mummon, Mamman, Outin ja Paavon. Perhe oli saatu kasaan vahingoittumattomina, mutta lopen uupuneina.

Vaellus ilman päämäärää

Ja Outi jatkaa:

”Papan puheista ymmärsin, että lähdemme jatkamaan taivallustamme vielä saman päivänä. Pappa oli jossain vaiheessa tavannut hevosmiehen ja pyytänyt tätä ottamaan kärryihinsä meidän vähäiset tavaramme ja eläimet. Meillähän oli neljä oletettua kanaa, joista yksi kuitenkin oli kukko, sekä possu ja lampaat Tuija ja Iija. Kuulin kuinka Pappa selvitti pakoreittiämme ja sanoi, ettemme voi heti mennä päätielle. Hän halusi säästää meitä näkemästä tien viereen kerättyjä ruumiskasoja.

Niin alkoi sitten taivalluksemme kohti länttä, ilman minkäänlaista tietoa päämäärästä ja tulevaisuudesta. Hevosmies odotteli meitä lupauksensa mukaisesti Simolan toisella laidalla. Siitä jatkoimme patikoimista aina Kaipiaisten asemalle asti. Matkaa kertyi noin 100 kilometriä.

Alkumatkan taivalsimme vain omassa porukassa. Vähitellen sulauduimme paisuvaan, loputtomalta tuntuvaan pakolaisvirtaan. Siinä oli hevosia rattaineen, karjaa ja ihmisiä tien täydeltä. Uskoimme, että jokainen askel vei meitä turvallisempaan tulevaisuuteen. Emme tienneet, kuinka kauan joutuisimme kulkemaan ja kuinka moni uupuisi matkalle.

Kuljimme pitkin maanteitä pitkänä, pitkänä jonona. Keskipäivän tienoilla yleensä lepäsimme vähän ja söimme eväitämme. Sanoivat, että oli turvallisempaa kulkea aamuvarhaisella ja iltamyöhällä.

Me lapset ja mummo päärimme vuorollamme aina vähäksi matkaksi kuorman kyytiin lepäämään, mutta Mamma ei suostunut tulemaan rattaille koko matkan aikana. Hän sanoi vain, että tämä matka on tarkoitettu hänen käveltäväkseen.

Matkan teko ei toki ollut kovin vauhdikasta. Siellä kulkivat pienet lapset, nuoret ja vähän vanhemmat. Siellä teki matkaa suuri joukko vanhuksia, joilla varmaan monella oli jo kaikenlaisia vaivoja.

Viikon verran patikkamatkamme kesti. Juhannusaattona olimme radan varressa. Mielessäni ovat nimet Luumäki, Taavetti, Kaipiainen.

Lienee ollut sitten tuo Kaipiainen, jossa pysähdyimme. Tuli kummallinen tunne, että nyt ollaan turvassa.”

 -----

Koko Väinö Marttisen kuusihenkinen perhe selvisi sodan jaloista hengissä ja eli pitkän ja hyvän elämän. Tarinan kertoja Outi elää heistä viimeisenä Raumalla. Isäni Veikko nukkui pois toissayönä. Rauha hänen muistolleen. 

Kirjoittajasta

Antti Marttinen

Antti Marttinen on Taloustaidon päätoimittaja. Seuraa @AnttiMarttinen Twitterissä.

Haluatko lisää hyötytietoa taloudesta?

Tilaa tästä Veronmaksajien ilmainen uutiskirje.
Voit peruuttaa sen koska tahansa.