Suhdannepolitiikka on vaikea laji.
Suhdannepolitiikka koostuu sekä raha- että finanssipolitiikasta. Rahapolitiikan toimeenpano on keskuspankin takana, kun taas finanssipolitiikka on poliitikkojen päätösten seurausta ja siten ajoittain melko debatoitu asia.
Moni pitää ns. keynesiläistä finanssipolitiikkaa järkevänä. Toisin sanoin laskusuhdanteessa julkisen sektorin alijäämää tulisi päätösperäisesti kasvattaa, kun taas noususuhdanteessa kannattaisi toimia päinvastoin.
Minäkin kannatan keynesiläistä suhdannepolitiikkaa teoriassa. Käytännössä asia on kimurantimpi.
Finanssipolitiikkaan liittyy nimittäin merkittäviä kysymysmerkkejä. Ensimmäinen on se, että tilastot laahaavat aina perässä ja näin ollen finanssipolitiikka on helposti myöhässä.
Toiseksi finanssipolitiikan implementaatioviiveet saattavat olla pitkiä. Pahimmassa tapauksessa taantuma on jo selätetty siinä vaiheessa, kun finanssipoliittiset toimet alkavat tosiasiassa vaikuttaa. Verotus ja suorat tulonsiirrot ovat nopeavaikutteisia toimia, muu tekeminen ottaa enemmän aikaa.
Kolmas ja merkittävin duubio on poliittinen haluttomuus tehdä vaikeita, siis alijäämiä pienentäviä, päätöksiä. Voikin sanoa, että merkittävä osa päättäjistä on “puolikeynesiläisiä”. Toisin sanoin he lisäävät suhteellisen innokkaasti julkisia menoja, mutta noususuhdanteessa alijäämien päätösperäinen pienentäminen ei oikein maistu.
Edellinen hallituskausi on valitettavan hyvä esimerkki puolikeynesiläisyydestä. Pandemian alussa alijäämiä oikeaoppisesti kasvatettiin, mutta talouden lähdettyä nousuun vuonna 2021 ei alijäämän patoaminen oikein kiinnostanut. Huonoa myös oli, että hallituskauden loppuun asti julkisen talouden kehykset rikottiin aiheuttaen luottamuspulaa koko instituutiolle.
Suhdannepolitiikan toteuttamiseen sisältyy siis merkittäviä poliittisia riskejä, ja siksi olen muuttunut huomattavasti aiempaa skeptisemmäksi sen käytön suhteen. Varsinkin, kun Suomen julkisella taloudella on merkittävä rakenteellinen alijäämä ja valitettavasti myös potentiaalisen tuotannon kasvu arvioidaan hitaaksi tulevina vuosina.
Jos ajattelee finanssipolitiikkaan liittyvien poliittisten riskien olevan suuria, seuraa siitä yksi politiikkasuositus: kannattaa uudistaa, kun on sen paikka. Toisin sanoin vaikka keynesiläisittäin ei kannattaisi yrittää pienentää julkisen sektorin alijäämää, saattaa se suhdannepolitiikan epäsymmetrisyyden takia olla järkevää pitkässä juoksussa.
Edellisen kappaleen kuvaus on kieltämättä kyynistä tekstiä verrattuna taloustieteen perusoppikirjan maalaamaan parhaaseen mahdolliseen politiikkaan.
Tosiasia kuitenkin on, että Suomen julkinen sektori on pinteessä ja finanssipolitiikan liikkumatila on pienentynyt. Julkinen velkasuhde tulisi palauttaa laskevalle uralle. Toivottavasti istuva hallitus onnistuu tehtävässään. Toivottavasti myös seuraava hallitus ymmärtää, että kyseessä on useamman kuin yhden hallituskauden mittainen projekti.
Mauri Kotamäki
Kommentoi