”Diktatuuri on demokratiaa ympäristöystävällisempi yhteiskuntamuoto,” totesi ympäristönsuojelun veteraanifilosofi ja kalastaja Pentti Linkola Ylen TV-haastattelussa vastikään. Hänen mukaansa keskusjohtoisessa valtiossa kansalaiset eivät pysty kuluttamaan niin paljon kuin haluaisivat, joten tavaroiden ympäristöä kuluttava tuotanto ei pääse kasvamaan yhtä nopeasti kuin talouskasvua ihannoivassa liberaalissa demokratiassa.
Toisaalta lähihistoriasta lienee löydettävissä myös vastaesimerkkejä, joissa tavaratuotantoa ja talouskasvua on pyritty kasvattamaan nimenomaan keskusjohtoisesti. Pidemmällä aikaperspektiivillä lienee kuitenkin todettavissa, että kapitalistinen tuotantomalli loi viime vuosisadan aikana enemmän talouskasvua ja tavaratuotantoa kuin keskusjohtoiset tuotantomallit.
Tällä hetkellä monien hyödykkeiden tuotanto vaikuttaisi olevan kriisissä. Vuosituhannen vaihteessa Kiinan ja muun Kaukoidän vahva talouskasvu ovat luoneet kysyntää erityisesti teollisuusmetalleille. Tämän seurauksena kaivostoimintaan on investoitu ja metallituotanto on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana selvästi globaalia talouskasvua nopeammin. Vastaavaa on tapahtunut muissakin hyödykkeissä elintarvikkeita myöten.
Kun Kiinan kulutuskysyntä on alkanut viime vuosien aikana hidastua eikä tuotantoa ole investoinneista johtuen pystytty samaan aikaan vähentämään, seurauksena on ollut voimakas hyödykkeiden hintojen lasku. Hyödykkeiden hintojen laskulle ei ole tähän mennessä näkynyt loppua eikä näykään, ellei ylituotanto vähene.
Öljyn tuotannossa tarjontaa on kasvattanut erityisesti amerikkalaisen liuskeöljyn poraamiseen tehdyt investoinnit. Öljyntuottajajärjestö OPEC ei ole enää syksyn 2014 jälkeen kyennyt sopimaan tuotannon rajoituksista, joten öljyä on tuotettu markkinoille kysyntää enemmän. Toista vuotta kestäneen öljyn ylituotannon johdosta varastointikapasiteetti alkaa piakkoin olla täynnä. Öljyn tuotantoa on siis lähes välttämättä pian laskettava joko vapaaehtoisesti tai sitten markkinatalous hoitaa asian automaattisesti öljyn hinnan jatkuvana alenemisena.
Ennen pitkää kannattamaton öljyntuotanto on suljettava ainakin väliaikaisesti, jotta tarjonta painuu jälleen kysynnän tasolle. Sitä ennen öljyn hintasota voi tosin kestää vielä niin kauan, kun kannattamatonta öljyntuotantoa voidaan rahoittaa. Lienee selvää, että valtiollisilla öljyntuottajilla on tässä pelissä paremmat kortit kuin yksityisesti rahoitetuilla. Lisäksi monet öljyntuottajamaat ovat jo saaneet merkittävää kustannushyötyä Yhdysvaltojen dollareissa hinnoitellulle öljylle kansallisten valuuttojensa heikentymisen myötä.
Hyödykkeiden tuotannon lisäksi moni muukin teollisuudenala kärsii heikentyvistä näkymistä. Monet teollisuustuotannon tilaa kuvaavat mittarit ovat laskeneet siinä, missä palvelutuotannon mittarit ovat vielä pysyneet positiivisina. Matalat energianhinnat eivät näyttäisikään tuottaneen tuotantoteollisuuden renessanssia, kuten joskus aikaisemmin oli ajateltu.
Globaali kilpailu painaa teollisten tuotteiden kuluttajahintoja alaspäin ja automatisaatio uhkaa viedä loputkin työpaikat tavaroiden tuotannosta. Merkittävään palkkainflaatioon ei ole ollut vähään aikaan varaa eikä myöskään tarvetta. Sen sijaan palvelualoilla palkkainflaatiota vielä lienee, mutta tuottavuuden kasvussa on ollut vaikea päästä teollisuustuotantoa vastaaviin lukemiin. Syntyisiköhän palvelutuotantoon uudenlainen tuottavuusloikka digitalisaation myötä?
Teollisuustuotannon tilaa kuvaavien mittareiden uskotaan ennakoivan talouskasvun kehitystä. Sen sijaan palvelutuotannon mittareihin kohdistunut huomio on jäänyt taloustieteissä lapsipuolen rooliin. Jokaista palvelutuotannon kehitystä kuvaavaa indikaattoria kohti löytynee lähes kymmenen teollisuustuotannon vastaavaa.
Teollisuustuotanto onkin ollut varsin pitkään globaalin talouden ajuri, mutta jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa sen roolin ei välttämättä tarvitse olla yhtä vahva. Digitalisaation myötä palvelut ja tavaratuotanto voivat itseasiassa nivoutua yhteen entistä voimakkaammin integroiduksi palvelukokonaisuuksien tuotannoksi.
Parhaimmillaan fyysisten tavaroiden tuotanto voisi vähentyä talouskasvun siitä suuremmin kärsimättä. Tällä hetkellä yleisenä huolena lienee kuitenkin palvelusektorin kyky tuottaa riittävää talouskasvua globaalissa mittakaavassa. Vai tarvitseeko maailmantalous toipuakseen jatkuvaa teollisuustuotannon kasvua tulevaisuudessakin?
Mikäli murros jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan tulee aikanaan leikkaamaan hyödykkeiden ja tavaroiden tuotantoa palvelusektorin voitoksi, kapitalistinen talousjärjestelmäkin voi kehittyä linkolalaisittain ympäristöystävälliseen suuntaan.
Kuluttajakäyttäytymisen muutos välittyy hyödykkeiden tuotantoon suhteellisen nopeasti hinnanmuodostuksen kautta, mikäli valtiolliset toimijat eivät jää puolustamaan asemiaan. Sen sijaan keskusjohtoisessa järjestelmässä tuotannon vähennys voi vaatia mittavaa suunnitelmallista päätöksentekoa olla käyttämättä jo rakennettua kapasiteettia. Keskusjohtoisuuden puute voisikin siis johtaa nopeampaan tuotannon vähentämiseen kulutuskäyttäytymisen muuttuessa, mihin Linkolakin voisi ehkä olla loppujen lopuksi tyytyväinen.
Kari Vatanen on Varman sijoitustoiminnon strategiaryhmästä ja allokaatiosta vastaava johtaja
