Viime viikkoina eri maissa turvallisuusasiantuntijat ja -viranomaiset ovat muistuttaneet, että Venäjä saattaa hyökätä Nato-maahan jo lähivuosina. Vaikka nämä varoitukset olisivat pessimistisiä, maanpuolustuksen on aina varauduttava myös pahimpaan.
Kun sodan uhka on kasvanut, on syytä käydä julkista keskustelua siitä, käytämmekö riittävästi resursseja maanpuolustukseen. Vaikka riittävän puolustuskyvyn arviointi kuuluu puolustusasiantuntijoiden osaamisalueelle, maan puolustaminen vaatii julkisia taloudellisia resursseja, ja näiden budjetointi on poliittinen kysymys.
Maanpuolustus on oppikirjaesimerkki julkishyödykkeestä, eli sen tuottamisessa ei voi tukeutua yksin markkinoihin. Valtion on poliittisilla päätöksillä kohdistettava puolustusvoimille riittävät resurssit.
Toki myös yrityksillä on maanpuolustuksessa tärkeä rooli. Yksityiset yritykset ovat tuottaneet varusteita ja kehittäneet puolustusteknologiaa. Julkisen sektorin rooli on toimia tilaajana ja pistää yritykset kilpailemaan keskenään niin, että tuotanto on tehokasta.
Varsinkin sodan pitkittyessä taloudellinen tuotantokapasiteetti nousee ratkaisevaan asemaan, sillä se määrittää, kuinka hyvin maa kykenee täydentämään ammusvarastojaan ja korvaamaan menetettyä kalustoaan.
Tällä hetkellä suuri haaste on aseiden ja ammusten tuotantokapasiteetin nopea kasvattaminen. Ukraina kaipaa akuutisti lisää varusteita puolustukseen, ja myös Länsimaat pyrkivät täydentämään varastojaan.
Yrityksillä on puutteelliset kannustimet investoida tehtaisiin, jos ne ovat kovin epävarmoja kysynnän pitkäjänteisyydestä. Suuri tuotantokapasiteetti on osa puolustuskykyä, joten valtioiden on perusteltua kannustaa kapasiteetin rakentamiseen tarjoamalla pitkäaikaisia ostosopimuksia.
Kun sodan uhka on kasvanut, herää kysymys, kuinka paljon rahaa maanpuolustukseen tulisi budjetoida? Onko nykyinen 2,3 prosenttia bruttokansantuotteesta riittävä? Vai onko oikea luku esimerkiksi 1 tai 4 prosenttia?
Maanpuolustuksen, kuten kaikkien muidenkin julkisten menojen kohdalla, on punnittava kustannuksia ja hyötyjä. Kustannukset syntyvät siitä, että puolustuskyvyn ylläpitoon käytetyt voimavarat ovat pois hyvinvointipalveluista ja kaikista muista kansalaisille tärkeistä hyödykkeistä.
Maanpuolustuksen keskeisin hyöty puolestaan on se, että todennäköisyys joutua Venäjän vallan alle pienenee. Mitä enemmän maanpuolustukseen panostetaan, sitä hullumpaa Suomeen olisi hyökätä.
Itsenäisyyden arvoa on ehkä mahdoton mitata rahassa, mutta maanpuolustuksen hyötyjä on silti suhteutettava menoihin, joita mitataan euroissa.
Hyötyjen suuruusluokkaa voi yrittää hahmottaa arvioimalla Venäjän vallan alle joutumisen taloudellista vahinkoa. Jotain kertonee ero Suomen ja Viron historiallisessa talouskehityksessä. Ennen toista maailmansotaa Viron elintaso ei ollut merkittävästi heikompi kuin Suomessa. Eikä ole estettä, miksei Viron talous olisi voinut kehittyä samaa tahtia kuin Suomen, jos Neuvostoliitto ei olisi sitä vallannut.
Kun Viro sai itsenäisyytensä takaisin 1990-luvun alussa, virolaisten elintaso oli jäänyt pahasti suomalaisista jälkeen: Henkeä kohti laskettu bruttokansantuote oli Virossa noin puolet siitä mitä se oli Suomessa. Itsenäisyyden palauttamisen jälkeen Viro on nopeasti ottanut Suomea kiinni, mutta yhä 30 vuodenkin jälkeen heidän elintasonsa on noin 20 prosenttia meitä heikompi.
Voidaan myös todeta, että Venäjällä bruttokansantuote henkeä kohti on noin 45 % heikompi kuin Suomessa. Valtavista luonnonvaroistaan huolimatta venäläinen talousmalli ei ole onnistunut tuottamaan tämän parempaa elintasoa kansalaisilleen. Jos Suomelle pakotettaisiin samanlainen talousmalli, varmasti mekin olisimme yhtä köyhiä.
Jos siis halutaan karkeasti arvioida Venäjän vallan alle joutumisen taloudellista kustannusta, niin pitkällä aikavälillä suuruusluokka voi olla liki puolet bruttokansantuotteesta, eli yli 100 miljardin euroa joka vuosi.
Tähän verrattuna 6,2 miljardin euron puolustusbudjetti tuntuu pieneltä.
Ongelma vain on, että Suomen julkinen sektori on jo valmiiksi syvästi alijäämäinen, ja puolustusmenojen lisääminen pahentaisi velkaantumista entisestään.
Valtion rahankäyttöä ei ole osattu priorisoida, kun halpaa velkarahaa on törsätty toissijaisiin kohteisiin. On surullista, jos joudumme sen vuoksi tinkimään maanpuolustuksesta, joka kuitenkin on valtion olemassaolon elinehto.
Vakaa valtiontalous olisikin syytä nähdä osana puolustuskykyä. Velkaantuneen ja alijäämäisen Suomen on vaikeampi puolustaa itseään. Sodan sattuessa joutuisimme koettelemaan liittolaistemme auttamishalua pyytämällä muiden maiden veronmaksajia rahoittamaan aseavun lisäksi ylikulutustamme.
Osa asiantuntijoista on myös varoittanut lietsomasta pelkoa, vaikka sodan uhka on pahentunut. Tilanteessamme ei olekaan syytä panikoida, mutta puolustuskyvyn vahvistaminen vaatii lisää julkisia resursseja, ja se edellyttää julkista poliittista keskustelua.
Suomessa tuskin kukaan haluaa sotaa, mutta synkkä tosiasia on, että meillä on aggressiiviseen imperialismiin sairastunut naapuri. Sodan riski on kasvanut ja siihen on syytä reagoida.
Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.
Juha Itkonen
Kommentoi