veronmaksajat.fi

VERONMAKSAJAN
TALOUSTAITO
-
TAITAVAA
TALOUDENPITOA

Tasajako, paljon jaettavaa vai jotain muuta?

Teemu Lehtinen

Tuloerot kasvoivat hieman, mutta käytettävissä olevat tulot lisääntyivät kaikissa tuloluokissa.

Ensimmäinen tieto näyttää pienituloisten kannalta huonolta uutiselta, jälkimmäinen puolestaan hyvältä.

Molemmat tiedot saattavat kuitenkin löytyä samasta tulonjakotilastosta. Näin oli esimerkiksi viimeisimmässä julkaistussa tilastossa vuodelta 2015.

Ristiriitaiselta vaikuttaa. Miten kansalaisten väliseen tulonjakoon sitten oikein pitäisi suhtautua?

Riippuu näkökulmasta. Seuraavassa kolme vaihtoehtoa.

 * * *

Yksi vaihtoehto on kiinnittää huomio vain suhteellisiin tuloeroihin eikä välittää tulojen tasosta mitään. Yhteiskunta on sitä oikeudenmukaisempi, mitä pienemmät tuloerot ovat. Katsotaan siis vain kakun jakoa, ei lainkaan sen kokoa.

Tällä kriteerillä esimerkiksi yhteiskunta, jossa tuloerot tasataan tehokkaasti totalitaarisen valtion toimin, päätyisi huipulle, vaikka kansa nälkää näkisikin.

Suomessakin synkät 1990-luvun alun lamavuodet olisivat olleet vallan erinomaista aikaa laman jälkeiseen nousukauteen verrattuna, köyhtyiväthän kaikki tuloluokat suunnilleen samaa tahtia ja suhteelliset tuloerot pysyivät mallikelpoisesti kurissa.

Tämä tasajaon ideaali ei oikein vaikuta houkuttelevalta kriteeriltä yhteisen hyvinvoinnin arvioimisessa.

 * * *

Toinen vaihtoehto on kääntää asia kokonaan ympäri: kiinnittää huomio vain tulojen yhteenlaskettuun määrään ja viis veisata tulojen jakautumisesta kansalaisten kesken. Tarkastellaan siis vain kakun kokoa, ei lainkaan sen jakoa.

Tällä utilitarismiksi nimitetyllä kriteerillä arvioituna taloudellisen hyvinvoinnin taso yhteiskunnassa on sitä parempi, mitä suuremmat tulot sen kansalaisilla keskimäärin on.

Jos kansalaisten keskimääräinen hyvinvointi todella olisi ainoa mittari yhteiskunnan onnistumiselle, voisi huono-osaisten vähemmistöjen sortaminen olla hyväksyttävää. Ei tämäkään taida useimpien oikeustajua viehättää.

 * * *

Kolmas vaihtoehto on amerikkalaisen yhteiskuntafilosofin John Rawlsin esittämä maximin-periaate, jonka mukaan yhteiskunnan hyvinvoivuuden mitaksi asetetaan sen kaikkein vähäosaisimpien jäsenien hyvinvoinnin maksimointi.

Tässä siis kiinnitetään huomio sekä kakun kokoon että sen jakoon. Rikkaiden rikastuminen on periaatteessa hyväksyttävää, kunhan pienituloisimpienkin asema samalla paranee. Jos talouskasvu lisää jaettavan kakun kokoa, on helpompi huolehtia hyvin myös yhteiskunnan vähäosaisista.

Vaikka Rawlsin maximin-kriteeri vaikuttaa monessa suhteessa houkuttelevalta, ei sekään ole tarkemmin tarkasteltuna mitenkään ongelmaton.

Jollain lailla olisi syytä ottaa kaikkien kansalaisten tilanne huomioon, kun yhteiskunnan kokonaisetua arvioidaan. Hyvinvoinnin tarkastelu vain yhden osaryhmän kannalta muista välittämättä ei käytännössä toimi.

 * * *

Lopullista totuutta ei näissä tulonjakoasioissa ole tietenkään olemassakaan. On vain erilaisia lähestymistapoja, joista kukin voi koostaa oman näkemyksensä.

 Teemu Lehtinen

Kirjoittaja on Veronmaksajain Keskusliiton toimitusjohtaja.

Kirjoitus ilmestyy Taloustaidossa 8.11.2017.

Kirjoittajasta

Teemu Lehtinen

Teemu Lehtinen on Veronmaksajain Keskusliiton toimitusjohtaja. Seuraa @TeemuTLehtinen Twitterissä.

Blogeissa

Haluatko lisää hyötytietoa taloudesta?

Tilaa tästä Veronmaksajien ilmainen uutiskirje.
Voit peruuttaa sen koska tahansa.