Palataan ensin ajassa taaksepäin 1970-luvulle sukumme kesäviettopaikkaan Turun saaristoon. Tuolloin lähes 90-vuotias isoisäni oli riisunut vaatteensa ja kellonsa mennäkseen uimaan.
Omien muistikuviensa mukaan hän oli jättänyt kellon vaatemytyn päälle kivelle, mutta palatessaan pulikoimasta ajannäyttäjä oli poissa. Kelloa etsittiin kissojen ja koirien kanssa, mutta se oli kadonnut jäljettömiin.
Isoisäni, maanviljelysneuvos M.J. Kaltio (1889–1979) oli monessa mukana. Hän oli palvellut kolmessa sodassa, nähnyt kun ensimmäinen auto saapui Suomeen, katsonut televisiosta avaruuden valloitusta ja ehtipä hän kokea myös muutaman maailmaa kiertäneen pandemiankin.
Kultainen kello oli kulkenut mukana puhujamatkoilla, mökkireissuilla ja Suomalaisella klubilla. Kello oli epäilemättä hänelle tärkeä esine, jonka hukkaaminen suretti häntä suuresti.
Eräänä toisena kesäpäivänä lähes 50 vuotta myöhemmin suvun jäsen siivosi kallioita ja huomasi jotain kiiltävää kallionkolossa kivien ja roskien seassa. Hän nosti esineen käteensä ja vei sisälle mökkiin. Siellä se tunnistettiin kauan kadoksissa olleeksi isoisän kelloksi.
Kello oli patinoitunut sateiden ja suolaisen meriveden pärskeiden jäljiltä. Sen lasi oli rikkoutunut ja yksi kultainen numero oli kadonnut. Osoittimet olivat hapertuneet ja pysähtyneet näyttämään aikaa 5.25. Siinä se kuitenkin nyt oli: kuin tervehdyksenä isoisältä pilven reunalta.
Kukaan meistä ei enää muistanut tarkkaa ajankohtaa, milloin ja keneltä isoisä oli kellon saanut. Mahdollisesti se oli läksiäislahja tai jokin merkkipäivälahja.
Laitoin kuvan kellosta Facebookin kelloharrastajien sivuille, ja siellä sitä arveltiin englantilaiseksi Thos Russel & Sonin valmistamaksi kelloksi.
Päätimme viedä kellon Piekäisen kello- ja kultaliikkeeseen. Kelloseppä Riikka Piekäinen ihastui kellon tarinaan ja vei sen kollegoilleen näytille. ”Et kai sä vaan ole luvannut tuota korjata?”, he kauhistelivat.
Piekäinen sanoi kellon merkin ja mallin tunnistamisen olevan haastavaa, sillä samaa mallia tekivät sadat valmistajat.
Kello oli sisältä niin ruostunut, ettei siitä löytynyt tunnistetietoja koneiston kaliiberistä. Hän kuitenkin ajoittaisi kellon myöhäisimmillään 1930-luvulle, todennäköisemmin 1920-luvulle, sillä tässä kellossa ranneke oli suoraan kellotaulun kuoressa, eikä siinä ollut irrallisia tappeja, kuten myöhemmissä malleissa.
Tarkkaa ajoitusta hankaloitti myös se, että kellon taustan mahdolliset omistuskaiverrukset olivat kuluneet pois, mutta sisältä löytyivät sentään kullan leimat.
Kelloon on myöhemmin vaihdettu messinkinen ranneke, kenties 1960-luvulla. Alkuperäinen on ollut todennäköisesti mustaa mokkamaista nahkaa.
Isoisän kultakello oli oman aikansa statusesine, vastaavia oli tuohon aikaan vain ylempään yhteiskunnalliseen kerrokseen kuuluvilla. Kun isoisä sai kellonsa, se oli todella arvoesine. Piekäinen vertaa, että vuosisadan alkupuolella amerikkalaisen myyntikatalogin mukaan vastaavasta kellosta sai maksaa talopaketin verran.
Mistä kello oli saatu? Isoisä toimi 1920-luvulla lukuisissa luottamustoimissa ja hoiti mm. G.A. Serlachius Ab:n maatiloja ja teki työtä karjanjalostuksen parissa. Vuonna 1926 hänestä tuli Tervakoski Oy maa- metsä ja sahatalouden hoitaja. Liittyiköhän kello kenties näihin tehtäviin?
Harmillista, ettemme tiedä kellon historiasta tämän enempää. Epäilemättä se on ollut monessa mukana. Suvun esineiden taustoista ja tarinoista kannattaakin aina kysyä niiden omistajilta.
Tämän kellon seikkailut meren syleilyssä kirjoittivat hienon viimeisen luvun kellon tarinaan. Isoisän kellon osoittimet olivat pysähtyneet tiettyyn aikaan. Siinä on omaa symboliikkaansa
Katja Weiland-Särmälä
Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja esinetutkija
