Suomalaisista yritystuista tuntuu olevan mahdotonta saada avointa ja järkevää keskustelua aikaiseksi. Jokainen keskustelun yritys jää torsoksi, oireilee läheisriippuvaisesti tai kärsii vakavista defensseistä. Kehysriihen aikana pidäteltiin jo henkeä pariin kertaan, mutta turhaan.
Viime vuonna eniten suoraa yritystukea sai Viking Line, runsaat 20 miljoonaa euroa. Seuraavaksi eniten tukea sai metsäyhtiö UPM-Kymmene ja kolmanneksi eniten teräsyhtiö Outokumpu. Nämä kolme, ja parikymmentä muuta kärkinimeä, ovat pysyneet voittajapaikoilla viime vuosina.
Yritystukien tietopalvelusta näkee, että kaikkinensa erilaista suoraa yritystukea maksettiin noin 380 miljoonaa euroa vuonna 2023. Sitä saivat tuhannet yritykset kilon paloina, mutta huomionarvoista on, että noin 46 % kaikesta tuesta meni listan 25:lle ylimmälle saajalle, joista 90 % on suuryrityksiä. Yritystukia jaetaan monille, mutta euromäärät keskittyvät harvoille.
Yli kolmasosa kaikesta tuesta meni viime vuonna energiaintensiivisen teollisuuden sähköistämistukeen, jonka määrä on kasvanut huimasti viimeisten 10 vuoden aikana. Juuri energiatuet nostavat metsä- ja teräsyhtiöt toistuvasti listan huipulle.
Yritystuet ovat iso ja hankalasti hahmotettava kokonaisuus, johon kuuluu niin verotukia- ja huojennuksia kuin suoria yritystukia. Verotuet eivät näy valtion budjetin menoissa, kuten suorat tuet, vaan verotuet ovat saamatta jääneitä verotuloja. Niiden tarkkaa euromäärää ei pystytä arvioimaan oikein mitenkään, etenkään kun niille ei ole asetettu mitattavia tavoitteita.
Yritystukien myöntämisen perusoletus on, että kun valtio menettää rahaa toisaalla, se saa enemmän toisaalla: joko työllistämisvaikutusten takia tai muiden verotuottojen muodossa. Lisäksi tukia puolustetaan huoltovarmuudella, uusilla innovaatioilla ja alueellisella elinvoimaisuudella.
Työ- ja elinkeinoministeriön yritystukien tietopalvelu on julkinen tietokanta. Suorien yritystukien eurot se kertookin läpinäkyvästi, mutta ongelma on se, ettei vertailukohtaa ole. Kun tukien tavoitteita ei ole näkyvästi määritelty, on mahdotonta arvioida niiden toteutumista. Yritykset toki perustelevat hyötyä omilla mittareillaan, mutta siinä on pukki kaalimaan vartijana.
Mistä voi tietää, onko hiihtokeskuksille annetut 3,6 miljoonaa euroa kehittämisavustusta tuottanut tulosta veronmaksajien näkökulmasta? Lisää työpaikkoja? Alueellista elinvoimaa? Entä sanomalehtien jakelutuki 3,5 miljoonaa Postille? Laajakaistatukiohjelmat yrityksille 3,4 miljoonaa?
Mitä suuremmat tuet, sitä suuremmat kysymysmerkit. Kauppa-alusten työvoimakustannustuki: reilut 62 miljoonaa euroa viime vuonna. Tämä tuki on tarkoitettu työvoimakustannusten alentamiseen ja sitä perustellaan tuttuun tapaan työpaikoilla, kilpailukyvyn ylläpitämisellä sekä huoltovarmuudella.
Huoltovarmuuskortti onkin aina vakuuttava veto, mutta onko se kelvollinen? Harvaan asutussa maassa kymmenien tuhansien mikro- ja pienyritysten kattavalla verkostolla ympäri Suomen on varmasti merkittävämpi rooli huoltovarmuudesta, kuin parilla suurella laivavarustamolla. Eivätkä pienet yritykset saa tukea sen perusteella yhtään.
Entä työpaikat? Erittäin monimutkainen asia. Koko 2000-luvun ajan valtaosa työpaikoista on syntynyt mikro- ja pk-yrityksiin, ja niistäkin moni on saanut pienimuotoista palkkatukea tai rekrytointitukea. Yritystukilistalla ovat myös lukuisat palkkatukea saaneet yhdistykset, järjestöt ja hyvinvointialueet. Sitä voidaan pitää toimivana työllisyyspolitiikkana, tai sitten ei.
Isompi kysymys lienee, että jos työpaikkoja ei voida väitetysti ylläpitää edes suuryrityksissä ilman valtion tukea, onko tässä järkeä markkinatalouden näkökulmasta? Mikä on epäreilua kilpailuvääristymää ja mikä taas ”kilpailukyvyn ylläpitämistä”? Entä jos yritys jakaa osinkoja omistajilleen, samaan aikaan kun se saa tukea? Työvoimapolitiikkaa ohjaa korkean työllisyysasteen tavoite, vaikka se olisi ristiriidassa muiden tavoitteiden kanssa, ja tämä näkyy tukien jakamisessa.
TKI- ja vihreän siirtymän tukea on perusteltua jakaa enemmän, koska Suomi on tässä pahasti muun Euroopan varjoissa, puhumattakaan Amerikasta ja sen IRA-paketista. Kun valtiolla on erittäin rajallinen määrä tukirahaa annettavana, juuri tähän kannattaa hallituksen kasvupaketissa keskittyä.
On kuitenkin erikoista, että innovaatio- tai kehittämistuen saamisen edellytyksenä on lähes poikkeuksetta työllistäminen: tukea ei heru käytännöllisesti katsoen miltään taholta, jos yritys ei jo työllistä, tai jos sillä ei ole kunnianhimoisia työllistämistavoitteita.
Yritystukia tarkastellessa tulee selväksi, että meillä ei Suomessa ensisijaisesti etsitä ja tueta uutta luovia innovaatioita, vaan koitetaan epätoivoisesti luoda työpaikkoja, ja toisinaan hyvinkin kalliilla hinnalla.
Innovaatiot eivät mitenkään välttämättä kulje etenkään alussa käsi kädessä työllistettävien määrän kanssa, vaan oikeiden osaajien – tarvitseeko muistuttaa autotalleista lähteneistä yhden miehen menestystarinoista?
Suomessa ei ole innovaatiovetoista, monipuolista yrittäjyyttä tukevaa kulttuuria eikä houkuttelevaa ekosysteemiä, vaan työvoimapolitiikasta on tullut innovaatioita tärkeämpää ja määräävämpää. TKI-tuistakin suurin osa menee palkkoihin, ei itse innovaatioihin, eikä se ainakaan lisää tuottavuutta.
Päättäviä tahoja ei kiinnosta, että yksinyrittäjäkin innovoi ja voi olla kansainvälinen. Business Finlandin ovi aukeaa ja TKI-ohjelmiin ja tutkimushankkeisiin pääsee vain, jos lupaa työpaikkoja.
Nyt olisi syytä tarkastella rehellisesti koko yritystukikulttuuriamme. Yritystukien objektiivinen arviointi ja selkeät mittarit ovat tarpeen. On huono juttu, jos yritystukia menee hyödyttömiin kohteisiin, mutta on vielä paljon pahempi asia, jos ne ovat jopa kasvun este.
Liisa Hanén
Kommentoi