Ostin aikoinaan Nanny Stillin Flindari-pullon kirpputorilta. Sain pullon edullisesti, koska siitä puuttui korkki. Neuvokkaana ajattelin, että korkki saattaisi olla mahdollista ostaa jostain keräilyryhmästä, mikäli jollain olisi pullon rikkoontuessa jäänyt korkki ylimääräiseksi.
Löysin eräästä Facebook-ryhmästä hienon korkin ja ostinkin sen muistaakseni kymmenellä eurolla. Iloitsin, sillä olin saanut ”Kerää ja kokoa” -Flindarini varsin edulliseen yhteishintaan. Mutta kun korkki saapui perille, se ei sopinutkaan pulloon.
Korkki oli aito ja oikea kuten pullokin, mutta uniikkiesineinä ne eivät loksahtaneetkaan paikoilleen kuten oli tarkoitus. Mitä tehdä?
Minulle vinkattiin, että korkki olisi mahdollista hiotuttaa pulloon sopivaksi. Aluksi innostuin ajatuksesta, mutta toisaalta se mietitytti. Raja muunnellun ja korjaillun lasiesineen välillä on kuin veteen piirretty viiva. Tiedän, että monet keräilijät ovat koonneet Kaj Franckin ”Kremlin kelloja” useammasta irtopalasesta, eikä siinä ole mitään moitittavaa.
Vastaavia tapauksia, joissa esineitä on tavalla tai toisella muunneltu, tulee markkinoilla jonkin verran vastaan. Jos ostat vanhaa designlasia, tarkista lasiesineiden mitat esimerkiksi vanhoista myyntikatalogeista tai taiteilijan tuotantoa esittelevistä kirjoista.
Esimerkiksi reunasta rikkoontunutta esinettä on saatettu hioa, jotta se näyttää jälleen hyvältä, mutta siinä samalla se on mataloitunut.
Nostaessani aiheen esiin eräässä Facebook-ryhmässä harrastaja-keräilijä kertoi myyneensä rikkinäisen Helena Tynellin ”Sokkelon” ja ”Metsän” eräälle lasimyyjälle edulliseen hintaan. Seuraavalla viikolla samanlaiset, mutta ehjät, löytyivät kyseisen myyjän messupöydältä.
Kun hän tiedusteli lasiesineet ostaneelta henkilöltä, olivatko kyseessä samat esineet, mutta korjailtuna, hän ei saanut vastausta.
Uniikkiesineiden muuntelu saattaa olla jopa ”standardiesineitä” helpompaa, sillä niiden mittoja ei ole välttämättä kirjattu katalogeihin.
Joidenkin mielestä tällainen korjailu on ihan sallittua, mutta tosiasia on, että korjaillussa esineessä suunnittelijan näkemys on auttamattomasti muuttunut alkuperäisestä kokonaisuudesta.
Näiden korjailtujen esineiden kohdalla liikutaan mielestäni vähintäänkin harmaalla alueella. Ainakin, jos ostajalle kaupataan esinettä virheettömänä kertomatta sen historiasta.
Korjattu esine selvästi edullisempi
Haastattelin Stockholms Auktionsverk -huutokaupan designasiantuntija Dan von Koskullia aiheesta. Hänen mukaansa muunneltuja lasiesineitä on enemmän kuin ns. väärennettyjä esineitä.
”Henkilöitä, jotka virittävät ja tuunaavat esineitä, ei ole kovin monta, mutta esineet jäävät valitettavasti kiertoon. Kokenut asiantuntija yleensä tunnistaa tämän tyyppiset esineet, eivätkä ne päädy huutokauppaan.
Mikäli kuitenkin tapahtuisi niin, että ne pääsisivät seulan läpi ja päätyisivät näyttöön, keräilijät tai asiantuntijat yleensä nopeasti tunnistavat virheet ja esine poistetaan huutokaupasta”, hän kertoo.
Verrattuna asiantuntijoiden seulan läpikäyneisiin kalliisiin erikoishuutokaupoissa myytäviin esineisiin, halvempien – vaikkapa Facebook-kirpputoreilla myytävien esineiden – muunnokset tai väärennökset eivät todennäköisesti tule niin helposti ilmi.
Esineisiin tehdyt korjaukset pitää aina mainita. Korjattu tai viallinen sarjatuotettu esine on yleensä huomattavasti edullisempi. Mutta jos esine on erittäin harvinainen, jopa museaalinen, eikä ehjää ole saatavilla, Dan von Koskullin mukaan ostaja yleensä hyväksyy vaurion.
Jälkisigneeraukset melko yleisiä
Signeeraus esineessä nostaa sen hintaa. Hylkyesineessä tai kakkoslaadussa signeerausta ei lähtökohtaisesti yleensä ole.
Markkinoilla tulee välillä vastaan myös esineitä, jotka on signeerattu jälkikäteen. Itse olen törmännyt Tapio Wirkkalan suunnittelemaan esineeseen, jonka pohjaan on signeerattu ”K. Frank”.
”Väärin signeeratut esineet eivät välttämättä ole edes kovin kalliita. Kyse voi olla vain muutamia satasia maksavista esineistä”, keräilijä Tom Ylönen sanoo.
Kannattaa siis tutustua taiteilijan tuotantoon ja katsoa myös, missä tehtaissa tämä on työskennellyt. ”Joihinkin esineisiin tehdyissä signeerauksissa tehdaskin on merkitty väärin”, Ylönen huomauttaa.
Tökeröitten huijausten ohessa on myös vaikeammin tunnistettavia jälkisigneerauksia. Von Koskull mainitsee esimerkkeinä Nuutajärven ns. Boutique-tuotteet, jotka olivat kokeiluja tai kakkoslaatua. Niitä on signeerattu jälkeenpäin, usein O. Toikaksi tai K. Franckiksi.
Hänen mukaansa tottunut silmä kyllä yleensä nämä tunnistaa. Ongelma ei ole von Koskullin mukaan kovin suuri. Tästä on kuitenkin tullut monelle mieluinen puheenaihe. On helpompi puhua väärennetyistä kuin varsinaisesta aiheesta.
Von Koskullin mukaan väärennöksistä puhuttaessa tulee olla tarkkana.
”Harvoin tulee vastaan esine, jota sanoisin suoraan väärennökseksi, jos epäilen, että esine on muunneltu. Myöhemmin signeerattu on parempi jättää pois huutokaupasta.
Mielestäni väärennetty esine on esine, joka on jo tarkoituksellisesti suunniteltu väärennökseksi. Paras esimerkki on 1980-luvulla valmistetut Timo Sarpanevan ”Kajakit” jotka on signeerattu 50-luvulle”, von Koskull sanoo.
Toinen asiantuntijapiirejä puhuttanut väärennys on uudemmat Aalto-maljakot, joita on madallutettu muistuttamaan vanhoja Savoy-maljakoita.
”Ikävä kyllä väärennökset päätyvät harvoin poliisille, vaan usein ne jäävät kiertämään kädestä käteen kuin korttipelin Musta-Pekka.”
Katja Weiland-Särmälä
Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja esinetutkija.
