Vuodenvaihteessa tein mieheni kanssa matkan Torinoon. Lomakohde valikoitui osittain sillä perusteella, että olin opiskellut syksyllä italian alkeita kansalaisopistossa ja halusin nyt testata taitoni.
Hämmästykseni oli suuri, kun suustani tulevia ilmaisuja todella ymmärrettiin.
”Il conto, per favore”, sanoin tarjoilijalle varovasti hymyillen, ja pian pöytään jo tuotiin lasku.
Kielen opiskelusta oli hyötyä myös kaupungilla liikkuessa. Ymmärsin esimerkiksi, mitä joissakin kylteissä sanottiin. ”Parruchiere” tarkoitti kampaajaa, ja vaateliikkeen yllä lukenut ”uomo” viittasi mieshenkilöön.
Palazzo Madaman museossa osasin kysyä italiaksi elämäni tärkeimmän lauseen: ”Missä on kirjakauppa?” Vastauksesta en tietenkään ymmärtänyt mitään, mutta tärkeintä oli, että sain muotoiltua ääneen kokonaisen italiankielisen kysymyksen.
Yhtenä päivänä teimme retken Alppien ympäröimään Sacra di San Michelen luostariin. Kun vieressä sijaitsevan ravintolan barista luetteli, millaisia tuoremehuja oli tarjolla, osasin valita joukosta itselleni mieluisimman: albicocca. En tosin sillä hetkellä muistanut varmasti, viittasiko kyseinen sana aprikoosiin vai persikkaan, mutta nuo hedelmät sekoitan jopa omassa äidinkielessäni.
Muistan lämmöllä myös hetken, jolloin istuimme pikkubussissa matkalla kohti luostaria. Kun keskityin taustalla kuuluvaan italiankieliseen radio-ohjelmaan, ymmärsin, että juontajat hehkuttivat uudenvuoden juhlia. Puheissa vilisivät sanat anno nuovo eli uusi vuosi ja auguri, jonka muistin tarkoittavan yleistä onnentoivotusta. Matkan päätteeksi kiitinkin kuskia ja huudahdin hänelle iloisesti: ”Auguri!”
Torinossa oivalsin kirkkaasti, että jokainen tunti, jonka olin kansalaisopiston luokkahuoneessa viettänyt, oli minulle hyödyllinen. Jokainen kuuntelu- ja keskusteluharjoitus, jonka olin käynyt läpi, oli kehittänyt taitojani, ja jokainen läksytehtävä, jonka olin kotona suorittanut, auttoi minua eteenpäin.
Tämän vuoden ensimmäinen sijoitus itseeni olikin uusi kielikurssi. Ostin kansalaisopiston nettisivuilta italian alkeiden jatkokurssin, joka maksoi 73 euroa.
Se on mielestäni pieni hinta siitä ilosta, että pystyn syventämään italian kielen taitojani – ja oppimaan rutkasti lisää sanoja ja ilmaisuja. Bella vista -oppikirjaa selailemalla huomaan, että kevätkaudella on luvassa muun muassa kellonaikoihin, prepositioihin ja ravintolasanastoon perehtymistä.
Koen, että kielikurssille osallistuminen tuo osaltaan rutiinia ja tietynlaista turvallisuudentunnetta vapaan kirjailijan elämään. On ihanaa, että tiettynä päivänä viikossa, puolentoista tunnin ajan, minä tiedän varmasti istuvani tutussa luokkahuoneessa opiskelemassa italiaa.
Kurssilla voi myös tutustua uusiin ihmisiin, sellaisiin, jotka työskentelevät luultavasti aivan eri alalla kuin minä, ovat ehkä eri-ikäisiä ja todennäköisesti myös kotoisin eri kaupungista.
Kaikkia kuitenkin yhdistää intohimo samaan aiheeseen: italian kieleen. Uuden kielen opiskelu on kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman rikastuttamista.
Arrivederci!
Taina Latvala
Kommentoi