Tänä kesänä minä ja mieheni olemme keskustelleet raha-asioista enemmän kuin koskaan aiemmin suhteemme aikana.
Yksi aihealue, jota olemme joutuneet käsittelemään, on niinkin seksikäs kuin asuntolainojen kilpailuttaminen.
Ajattelin pitkään, että minusta tuntuisi kaikkein turvallisimmalta ja mukavimmalta ottaa laina omasta tutusta pankista. Siellä virkailija on jo oppinut tuntemaan minut, hän on aina hyvin ystävällinen, olemme jutelleet viimeisimmästä näytelmästänikin, ja kerran hän antoi minulle kupongin, jolla saisi muistaakseni ilmaiset pullakahvit... me olemme nauraneet yhdessä, meillä on aina ollut hyvä yhteisymmärrys, hänelle ei tarvitse selittää kaikkea alusta.
Silti en voinut olla miettimättä, saisimmeko jostakin toisesta pankista edullisemman lainatarjouksen. Kilpailuttaminen tuntui kuitenkin jotenkin työläältä. Ja jaksaisinko selittää taas jollekulle uudelle ihmiselle, mistä kirjailijan tulot muodostuvat?
Lisäksi minulla oli voimakkaita tunnesiteitä omaan pankkiini.
”Siellä ne virkailijatkin on aina ollu niin kivoja meille”, sanoin isosiskolleni puhelimessa.
”Tunteet sivuun, nyt puhutaan rahasta! Ei sekään varmaan kauhean kivalta tunnu, jos joutuu tuhatlappusia repimään.”
Samoilla linjoilla oli mieheni kaksosveli.
”Ootko sä valmis maksamaan tuhansia euroja vaan siksi, että joku on sulle kiva?”
Mietin asiaa hetken.
”Ehkä”, sanoin varovasti.
Olen koko ikäni tottunut tekemään päätöksiä sen mukaan, mitä sydämeni sanoo. Siihen minua on kannustettu pienestä pitäen.
”Kaikessa mitä tekee, pitää olla sielu mukana”, isäni sanoi minulle kauan sitten.
Tuota ohjenuoraa olen yrittänyt noudattaa. Olen valinnut sydämellä elämänkumppanini, ammattini, asuntoni, työprojektini, ihmiset joita olen päästänyt lähelleni. Jos joissakin tilanteissa en ole kuunnellut intuitiotani, olen joutunut pettymään. Minun on ylipäätään hankalaa luottaa uusiin tuttavuuksiin ja uusiin tahoihin (pankit mukaan lukien). Sitä paitsi olen tottunut maksamaan laskuni tutussa verkkopankissa! Pitäisikö tässä vielä vanhoilla päivillään opetella jokin uusi järjestelmä?
Omistusasunnon kohdalla jouduin kuitenkin asettamaan aivoni uuteen asentoon. Kun on kyse elämän isoimmasta ostoksesta, oli pakko ottaa järki käteen.
Lopulta lähetimme lainahakemuksen toiseen pankkiin nähdäksemme, millaisen tarjouksen saisimme. Emme ajatelleet, että tämä liike välttämättä johtaisi mihinkään.
Ensin meillä oli pankin kanssa eräänlainen kartoittava keskustelu, minkä jälkeen olisi luvassa vielä varsinainen neuvottelu.
Ironista on, että neuvotteluja edeltävänä yönä ehdin jo naputtelemaan pankkiin viestin, jossa peruin sovitun etätapaamisen. Ajattelimme mieheni kanssa, että asuntoprosessimme oli jo edennyt niin pitkälle, että olisi enää myöhäistä keskustella asiasta uuden pankin kanssa.
Seuraavana päivänä pankista soitettiin sovittuna aikana. Häkeltyneenä pälpätin, että olin yrittänyt perua neuvotteluajan, olin lähettänyt sähköpostia, viestini ei varmaan ollut tullut perille?
Pankkivirkailija kuunteli minua rauhallisena. Selvisi, että olin lähettänyt viestini aivan väärään osoitteeseen. Seuraavaksi virkailija kysyi, millaisen tarjouksen olimme pankistani saaneet.
Luettelimme lukuja ja prosentteja. Sitten hän esitteli meille oman tarjouksensa. Se oli kiistatta parempi kuin se, johon olin jo hyvin kiintynyt. Minä ja mieheni katsoimme toisiamme.
”Menitte aika hiljaisiksi”, sanoi virkailija langan toisessa päässä.
Tämän jälkeen pyörät alkoivat pyöriä nopeasti. Tuon yhden puhelun aikana päätimme, että otamme lainan tästä uudesta pankista. Se on vaatinut jonkin verran paperityötä – ja minun kohdallani tietysti myös tunteiden työstämistä.
Elokuun loppupuolella on luvassa muutto uuteen asuntoon. Se tarkoittaa samalla vanhan kodin jättämistä taakse.
Arvannette varmaan, että jo pelkkä ajatus herättää minussa voimakkaita tunteita.
Taina Latvala
Kommentoi