Muistan, kun kerran teini-ikäisenä kuulin kahden läheiseni keskustelevan yrittäjyydestä ja sen haasteista.
”Mä en pystyisi ikinä olemaan yrittäjä”, sanoi toinen heistä. ”Mun pitää tietää, kuinka paljon rahaa mun tilille tulee joka kuukausi.”
”Sama täällä”, vastasi toinen.
Tuo keskustelu jäi mieleeni. Varmaan jo tuolloin ajattelin, miten mukavaa olisi nauttia säännöllistä kuukausipalkkaa. Miten turvalliselta ja selkeältä se kuulosti!
Toisaalta olin aina ihaillut omaa isääni, joka työskenteli yrittäjänä. Hänellä oli hieno visio, ja hän toteutti sen. Katselin aina, miten innoissaan hän valmistautui uuteen työpäivään, kammaten hiuksiaan peilin edessä.
”Eikö sua koskaan väsytä lähteä töihin”, kysyin häneltä ankeanharmaina kouluaamuina.
”Ei. Minä suorastaan rakastan mennä töihin”, hän sanoi. ”Sellaista sen pitää olla.”
Jäin miettimään, miten minä koskaan löytäisin sellaista työtä – työtä, jota voisin rakastaa. Lukiossa minulla ei ollut aavistustakaan, mitä isona tekisin . Olin pienestä pitäen kirjoittanut intohimoisesti, mutta kirjan julkaiseminen kuulosti tuolloin yhtä kaukaiselta kuin elämysmatka kuuhun.
Lopulta hain Helsingin yliopistoon opiskelemaan germaanista filologiaa. Yritin lukea Thomas Mannia saksaksi, kuuntelin luentoa syntaksista ja piirtelin puukuvaimia saksankielisten lauseiden rakenteista.
Melko pian huomasin, että en rakastanut sitä.
Ensimmäisen lukuvuoden keväänä kokeilin kotimaisen kirjallisuuden peruskurssia. Kirjoitin muistiinpanoja kynä sauhuten, sydän ilosta sykkien. Syksyn klassikkokurssilla tutustuin muun muassa Väinämöiseen, Vänrikki Stooliin, Janne Kuutioon ja Sinuhe Egyptiläiseen. Marraskuussa minulle määrättiin lukulasit.
Kirjallisuuden opintojen ja luovan kirjoittamisen kurssien kautta löysin vähitellen oman polkuni. Minulla oli sydän täynnä sanottavaa, paljon surua joka odotti purkamistaan. Isä oli kuollut ylioppilaskeväänäni, kirkkaana toukokuun päivänä. En tiennyt, mitä tehdä, miten jatkaa. Mutta hänen sanansa jäivät elämään.
”Kaikessa mitä tekee, pitää olla sielu mukana”, isä oli sanonut.
Tuo lause on säkenöinyt elämässäni tärkeänä johtotähtenä. Olen katsonut sitä silloin, kun olen kirjoittanut ensimmäisiä novellejani vuoroin hymyillen, vuoroin kyyneleet silmissä. Olen katsonut tähteä silloin, kun sain ensimmäisen kustannussopimuksen, 24-vuotiaana baskeripäisenä tyttönä. Ja olen katsonut sitä silloin, kun kirjoittamani henkilöhahmot ovat heränneet henkiin teatterin lavalla ja naurattaneet 115 ihmistä.
Mutta eniten olen tarvinnut tähteä silloin, kun olen jännittyneenä avannut apurahaa koskevan sähköpostin. Kun hengetön romaanikäsikirjoitus on jämähtänyt sivulle 32. Kun olen yrittänyt neuvotella palkkiotani ylemmäksi. Kun olen jälleen kerran ahdistunut yrittäjäeläkemaksuista. Kun jokin taho ei ole kiinnostunut ideastani. Kun joku ehdottaa minulle kirjailijaesiintymistä puoli-ilmaiseksi.
Joskus olen istunut lapsuudenystäväni kanssa kahvilla ja itkenyt ammattini vaikeutta. Tavallaan olen samalla itkenyt sitä, että minulla on tämä kutsumus, fiktion kirjoittamisen palo. Ellei sitä olisi, minulla olisi jo turvallinen palkkatyö ja omistusasunto, tyylikäs töölöläinen erkkeri ja oma pieni sauna, jossa heittelisin kiukaalle mentholintuoksuista vettä.
Sen sijaan istuskelen kuntokeskuksen höyrysaunassa. Minulla on edullinen vuokra-asunto, jossa ei mahdu tekemään kärrynpyörää joutumatta sairaalahoitoon. Olen kehittynyt loistavaksi säästäjäksi, mutta sijoittaminen pelottaa. Sydäntä raastaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta, kirjaideoitteni toteutumisesta, omasta jaksamisestani. Samaan aikaan samanikäiset ihmiset saavat palkankorotuksia, ostavat yhä isompia ja upeampia koteja, järjestävät häät 130 ihmiselle, harkitsevat uuden designtuolin hankintaa. He osaavat rakentaa hyvän elämän.
Osaanko minä rakentaa vain hyvän tarinan?
Onneksi taiteilijan työn eri puolista on alettu puhua yhä avoimemmin. Sunnuntain Helsingin Sanomissa (3.3.2019) ilmestyi iso juttu, jossa neljä Kalevi Jäntin palkinnon saanutta kirjailijaa pohtii kirjallisuuden merkitystä ja kirjailijan työn eri aspekteja. Artikkelissa tuli esiin ”jatkuva epävarmuudessa eläminen”.
”Se ei ole pitkäjänteisen työn paras mahdollistaja”, huomautti runoilija Daniil Kozlov.
Esseisti Antti Nylén käsittelee viime vuonna ilmestyneessä Häviö-nimisessä kirjassaan taiteilijan yhteiskunnallista asemaa apurahojen arvaamattomassa viidakossa. Nylén ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Tämä merkitsisi myös sitä, että taiteilijaa pidettäisiin ”ammattina muiden joukossa”.
Syvällisiä asennemuutoksia todella tarvittaisiin. Ehkä joskus vuonna 2098 ihmiset hämmästelevät, miten taiteilijan työhön aikoinaan suhtauduttiin – jos ihmiskuntaa on silloin enää olemassa.
Vaikka epävarmuus jäytää minua joka päivä, en antaisi kirjoittamisen lahjaa pois, en mistään hinnasta. Se on minulle annettu ja minun täytyy sitä käyttää.
On avattava kone ja napsautettava tiedosto auki. On uppouduttava tarinaan kahvilan hälyssä.
”Anteeksi, saanko kysyä mitä sä teet”, vieras mies tiedusteli minulta kerran.
”Kirjoitan yhtä komedianäytelmää.”
”Okei, mahtavaa! Mä ajattelinkin, että sulla on varmaan tosi kiva työ, kun sua naurattaa samalla kun sä kirjoitat.”
Taina Latvala
Kommentoi