Moni meistä on tehnyt etätöitä kohta vuoden. Luulen, että tämän valtavan työelämän ihmiskokeen aikana moni on myös kehittynyt etätyön asiantuntijaksi – ainakin oman etätyönsä osalta. On syntynyt uudenlaisia rutiineja ja tapoja tehdä työtä, pyörittää samalla arkea ja pesukonetta, rakentaa työpisteitä kodin eri tiloihin.
Luotettavaa tutkimustietoa näin laajamittaisen etätyön vaikutuksista saadaan vasta myöhemmin, mutta jonkin verran asiaa on jo ehditty tutkia. Esimerkiksi Työterveyslaitoksen mukaan etätyö on sujunut suomalaisilta pääasiassa hyvin eikä se näytä heikentäneen työhyvinvointia. Haasteitakin on, kuten vähentynyt esimiehen ja kollegojen tuki, työrauhan tai ergonomisen työpisteen puuttuminen ja yksin puurtamisen kokemus.
Vaikka etätyö on tuonut monelle joustavuutta arkeen, se myös kuormittaa eri tavalla kuin työpaikalla tehtävä työ. En varmasti ole ainoa, jonka mielestä jatkuva Teams-palavereissa istuminen on paljon rankempaa kuin samojen kokousten pitäminen kasvotusten. En ole oikein osannut määritellä syytä siihen – samalla tavalla kun luulisi tavallistenkin kokousten vaativan keskittymistä ja läsnäoloa.
Mutta yhden erityisen kuormittavan asian olen etätyöskentelyssä havainnut. Se on peräkanaa kalenterissa olevat palaverit, jotka pahimmillaan täyttävät koko päivän ilman yhtään taukoa.
Kun normaalioloissa palavereiden väliin on pakko jättää rakoa, jotta ihmiset ehtivät siirtyä paikasta tai kokoushuoneesta toiseen, nyt olettamus on, että samalla kellonlyömällä kun edellinen kokous loppuu, uusi voi alkaa.
Itse olen havainnut tämän ilmiön aivan selvästi. Pahimmillaan olen tehnyt työpäivän, jossa oli peräkkäin yhdeksän etäpalaveria. Sen päivän jälkeen muistan kaatuneeni suoraan tietokoneen äärestä sohvalle ja nukkuneeni tunnin, ennen kuin jaksoin ajatella mitään muuta.
Etätyö vaatiikin huomattavia itsensä johtamisen taitoja ja napakkaa asennetta osata kieltäytyä joistakin kokouskutsuista. Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty, ja itsekin olen usein muiden armoilla, kun kalenteriani täytetään.
Olen nyttemmin alkanut vaatia kokousten väliin edes viiden, mieluummin viidentoista minuutin taukoja. Työpäivät kaipaavat huokoisuutta, tyhjiä hetkiä, joiden aikana aivot saavat edes lyhyen palautushetken.
Fyysisestä vaihtelusta yritän pitää kiinni vaihtelemalla työasentoa ja nostamalla työpöydän välillä seisontakorkeudelle tai tekemällä kävelykokouksen, mutta intensiivisessä palaverissa aivot tekevät siitä huolimatta koko ajan samalla teholla töitä. Se ei ole työtehon eikä työhyvinvoinnin kannalta hyväksi.
Parhaimillaan tämä aika opettaa meille, jotka etätyötä voimme tehdä, hyviä tapoja tehdä työmme joustavasti ja vaihtelevasti, fyysistä ja henkistä vireystilaa vaalien. Pahimmillaan se voi johtaa väsymykseen ja ylikuormitukseen.
Meistä jokainen voi yrittää tehdä parhaansa, että johtaa omaa työtään ja ajankäyttöään mahdollisimman hyvin. Samalla voisimme yrittää olla myös vastuullisia kokouskutsujia ja kunnioittaa muidenkin työpäivien huokoisuutta. Itse lupaan ainakin yrittää molempia.
Kati Nyman
Kommentoi