Palkat ylös tuottavuuden kasvulla – ei lakkoilemalla

Vanha taloustieteellinen (ja ihan vain looginen) viisaus on, että tuottavuuskasvu määrittää rajoitteen pitkän aikavälin ansiokehitykselle. Siksi ekonomistin korvaan hieman särähti, kun viime viikon keskiviikon A-studiossa entinen ministeri ja vasemmiston kansanedustaja Jussi Saramo viittasi useaan otteeseen Suomen Ruotsia heikompaan palkkakehitykseen keskusteltaessa hallituksen suunnittelemista lakko-oikeuden rajauksista.

On totta, että Ruotsissa on keskimäärin Suomea paremmat palkat. Mutta missä määrin se liittyy hallituksen suunnittelemiin lakko-oikeuden muutoksiin? Siis, että poliittisia lakkoja ja tukilakkoja rajataan. Väitän, ettei paljoa. Varsinkaan supistuvan työvoiman maailmassa.

Kansantalouden hyvinvointi johtuu pitkälti tuottavuuden kehityksestä, joka parantaa yritysten kilpailukykyä ja siten kasvattaa palkanmaksuvaraa. Yritys, jonka työntekijäkohtainen kustannus on suurempi kuin tuotanto, ajautuu ennen pitkää konkurssiin. Kansantalouden tasolla yritysten kilpailukyky kärsii, mikäli palkat kasvavat tuottavuutta nopeammin.

Suomen osalta tuoreessa muistissa on vielä finanssikriisin jälkeinen aika, jolloin palkat olivat nousseet tuottavuutta enemmän. Seurauksena oli kustannuskilpailukyvyn kriisi, mikä osaltaan selittää 2010-luvun surkeaa talouskehitystä. Muiden muassa Suomen Pankki piti ansiokkaasti esillä kustannuskykyongelman korjaamisen tarvetta.

Yhteisvaluutta euron oloissa valuutan ulkoinen arvo ei välttämättä jousta Suomen kilpailukykyä tukemaan, jolloin ulkoisen devalvaation sijaan ongelmia pitää ratkaista rakenteellisesti fiskaalisen tai sisäisen devalvaation kautta. Sisäinen devalvaatio tarkoittaa esimerkiksi verotuksellisia uudistuksia maan ulkoisen kilpailukyvyn parantamiseksi. Kilpailukykyongelman aikana palkansaajajärjestöt eivät olleet halukkaita sisäiseen devalvaatioon, minkä seurauksena Sipilän hallitus runnoi läpi nk. kilpailukykysopimuksen. 

Saramon viittaukset palkkakehitykseen lakko-oikeuden asiayhteydessä ovat siten epäloogisia, että vaikka palkansaajat lakkoilisivat kuinka paljon, niin palkanmaksupotentiaalin määrittää lopulta tuottavuuskehitys. Lakkoase saattaa jossain määrin vaikutta yksittäisen neuvottelun lopputulemaan ja työnantajien ja työntekijöiden valta-asemaan, mutta vaikutus on pitkässä juoksussa pieni verrattuna tuottavuuskehitykseen.

Suomessa ylipäätänsä työlainsäädännön uudistukset ovat olleet vähissä, minkä takia niiden merkitystä helposti paisutetaan. Esimerkiksi tässä tapauksessa kyse on enemmän henkisestä kynnyksestä hyväksyä uudistus, kuin hallituksen halusta kurjistaa systemaattisesti palkansaajien asemaa.

Vaikka yksittäistapauksessa lakkoilemalla saisi selvästi tuottavuuskehitystä suurempia palkankorotuksia, johtaisi se entistä isompiin ongelmiin tulevaisuudessa, kun yritysten kilpailukykyä pitäisi korjata pakon edessä – yleensä toimin, joita palkansaajien keskusjärjestöt kategorisesti vastustavat.  

Entä se lakko-oikeuden rajaus?

Nykyinen hallitus on pitänyt esillä, että poliittisten lakkojen rajaaminen yhteen vuorokauteen tuo Suomen työmarkkinajärjestelmää lähemmäs muita Pohjoismaita vakauttaen työmarkkinoita. Vastustajien mukaan pitäisi katsoa kokonaisuutta todeten, että Suomessa työntekijöiden edustus yritysten päätöksenteossa on esim. Ruotsia vähäisempää. Hyviä perusteluja molemmat. 

Ekonomisti ajattelee asiaa helposti ulkoisvaikutuksen kautta. Ulkoisvaikutus on äärettömän keskeinen termi esimerkiksi ilmastonmuutoksesta keskusteltaessa. Yritykset tuottavat toiminnallaan päästöjä ilmakehään. Yritykset saavat hyödyt toiminnastaan, mutta eivät (ainakaan menneinä aikoina) ole maksaneet kustannusta saastuttamisesta. Tämä on negatiivinen ulkoisvaikutus ja jotta yritykset toimisivat yhteiskunnan kannalta mielekkäästi, pitäisi saastuttamisesta maksaa. Tarvitaan siis markkinat saastuttamiselle. Keinoja ovat esimerkiksi hiilivero ja päästökauppa, jotka sisäistävät mainitun ulkoisvaikutuksen asettamalla saastuttamiselle hinnan.

Poliittisen lakon kohdalla saattaa helposti käydä niin, että lakkoillessa omia poliittisia päämääriäni edistääkseni, tulen samalla aiheuttaneeksi harmia sivullisille. Näin käy, jos esimerkiksi ATK sulkee satamat vastustaakseen hallituksen politiikkaa. Näin AKT:n toiminnasta syntyy negatiivinen ulkoisvaikutus asiaan osattomille vientiyrityksille, näiden työntekijöille ja lopulta koko yhteiskunnalle. Saastuttaja maksaa -periaatteella yhteiskunnallisesti parhaaseen mahdolliseen lopputulemaan päästään, kun tämä negatiivinen ulkoisvaikutus sisäistetään niin, että esimerkin lakkoilijalla olisi kannustin ottaa huomioon myös aiheuttamansa haitan sivullisille. 

Ulkoisvaikutusten kautta ajateltuna on varsin luontevaa arvioida poliittisten tai laittomien lakkojen kokonaisuutta ja sitä, ovatko Suomen työmarkkinoiden säännöt ajan tasalla.

Mauri Kotamäki