Suomen julkinen talous on velkaantunut nopeasti. Velkasuhde keikkuu tällä hetkellä 70 % paikkeilla ja vuosittainen jäämä on ollut positiivinen viimeksi vuonna 2008. Ennusteiden mukaan tänä ja ensi vuonna Suomen talous ampaisee huikeaan muutaman prosentin talouskasvuun tai ehkä nopeampaankin – silti julkisen talouden odotetaan olevan reippaasti alijäämäinen.
Finanssipolitiikka ja budjetin tasapainottaminen ovat vaikeita lajeja.
Jokseenkin yleisesti nykyään hyväksytään keynesiläisen suhdannepolitiikan perusprinsiipit: laskusuhdanteessa julkisen sektorin alijäämää tulisi kasvattaa, kun taas noususuhdanteessa talouspolitiikan tulisi olla kiristävää. Suhdannepolitiikan työkalupakin vasara ja kirves ovat julkisten menojen ja verotuksen hallinta.
Toimii teoriassa, muttei aina käytännössä.
Politiikka on Suomessa(kin) viritetty sellaiseksi, että julkisia menoja on kiva kasvattaa, mutta leikkaukset ovat hankalia. Tämä on yksi syy sille, että Suomen julkinen talous on kroonisesti alijäämäinen.
Sitten on olemassa puolikeynesiläisiä ts. sellaisia, jotka kannattavat julkisten menojen lisäyksiä kaikissa suhdannetilanteissa. Toisaalta on ihmisiä, jotka kannattavat julkisten menojen leikkauksia kaikissa suhdannetilanteissa. Puolikeynesiläisyydellä on negatiivinen kaiku, mutta katsantakantaa voi yrittää myös ymmärtää.
Pessimistin selitys on se, että päättäjät haluavat lisätä julkisia menoja vain siksi, että tultaisiin valituksi seuraavalle vaalikaudelle. Ei tarvinne toistaa Jean-Claude Junckerin toteamusta asiasta. Yleensä äänestäjät myös ymmärtävät julkisen talouden tasapainottamisen tarpeen, mutta eivät välttämättä ymmärrä sopeutuksia omalla kohdallaan. Opposition näkökulmasta ”miksi leikkaatte sieltä, täältä ja tuolta” -retoriikka saattaa olla tehokasta oppositiopolitiikkaa, eikä tätä asetta haluta vastapuolelle hevin luovuttaa.
Optimistisesti saatettaisiin puolestaan ajatella, että puolikeynesiläisyys on seurausta rakennepoliittisista tavoitteista. Milton Friedman aikoinaan kuuluisasti murjaisi, että ”I never saw a tax cut I didn’t like”. Johtopäätös ei ole, ettei veropolitiikan sisällöllä olisi väliä tai ettei suhdannepolitiikka olisi järkevää politiikkaa. Sen sijaan tokaisu viestii rakenteellista haasteesta, jossa julkinen talous levittäytyy puhujan mielestä liian laajalle ja verotus kasvaa tai on valmiiksi korkealla tasolla. Tällöin päättäjän näkökulmasta saattaa olla järkevää laittaa rakennepoliittisia toimia etusijalle, vaikka ne olisivatkin suhdannepoliittisesti huonosti ajoitettuja.
Rakennepolitiikka ja suhdannepolitiikka saattavat useinkin olla vastakkaisia. Silti molemmat politiikan muodot ovat kannatettavia ja järkeviä. Tämä osaltaan kertoo siitä vaikeasta ympäristöstä, jossa päättäjät, hallitus etunenässä, operoivat. Asiantuntijamielipiteitä, kritiikkiä, omien kannattajien toivita ja ideoita sinkoilee vasemmalle ja oikealle.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja video vielä enemmän. Päätän tekstini linkkiin, josta näet, miten Timo Soini kiteyttää poliitikkojen toimintaympäristön tarkasti ja selkeästi: Timo Soini Which Way GIF (Lähde: tenor.com).
Mauri Kotamäki
Kommentoi