Syksyn mittaan olen päässyt vähän kerrallaan palailemaan etätöistä toimistolle. Se on ollut monin tavoin tervetullutta, mutta yksi ehdottomasti positiivisimpia puolia toimistopäivissä on ruoka. Miten ihanaa onkaan syödä kunnon lounasta, ja valita jopa useasta eri vaihtoehdosta! Ja miten kutsuva voikaan olla työpaikkaruokalan raastepöytä!
Myönnän nimittäin, että kotitoimistossa ruokailu on jäänyt vähän yksipuoliseksi ja perustunut aika usein eineksiin tai puolivalmisteisiin. Ikinä en ole ollut juuri minkäänlainen ruuanlaittaja, ja kun etätyö toi melkein kaikki ruokailut kotioloihin, on olematon mielikuvitukseni ja intoni kokkailun suhteen ollut koetuksella.
Mutta vaikka en ruuanlaitosta pidäkään, pidän ruuasta. En ole ravitsemusterapeutti, mutta kylläkin kokemusasiantuntija – ihan niinkuin jokainen meistä. Terveydestä ja hyvinvoinnista kiinnostuneena allekirjoitan myös asiantuntijoiden suositukset siitä, että on tärkeää syödä monipuolisesti ja terveellisesti, ja lisäksi tarpeeksi usein.
Paljon ja tavoitteellisesti urheilevana suhtaudun ruokaan usein myös polttoaineena ja palautumisen lähteenä. Tiedän, että tämä on vähän turhankin karu lähestymistapa, mutta auttaa myös muistamaan välipalat ja terveelliset valinnat.
Jos illalla on edessä rankka treeni, on pakko syödä kunnollinen lounas ja riittävästi energiaa antava välipala, jotta sen jaksaa. Ja treenien jälkeen taas on tärkeää saada elimistölle oikeanlaisia rakennusaineita palautumiseen ja kehittymiseen. Näin tulee väkisinkin, huomaamattaan syötyä melko terveellisesti ja tarpeeksi usein.
Toki pidän ruuasta myös maun vuoksi, ja aina en todellakaan mieti ruokaa polttoaineena vaan herkullisena makunautintona. Ja yksi suuria heikkouksiani ovat perunalastut, joita ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa terveellisiksi, mutta joita on välillä pakko saada iso pussillinen.
Väittäisin, että useimmat meistä tietävät miten syödä terveellisesti, mutta monella ruokailujen väli venyy pitkäksi. Ravintoasiantuntijat ja terveydenhuollon ammattilaiset (esimerkiksi Työterveyslaitos: Näin ruoka ja juoma auttavat palautumaan) ovat laajasti yksimielisiä siitä, että säännöllinen ateriarytmi auttaa jaksamaan ja myös pysymään terveenä sekä ihannepainossa.
Vanha kunnon totuus, että ruokailujen välillä saisi olla maksimissaan 4–5 tuntia, pätee edelleen. Nälkä saa ja pitääkin tulla, mutta ei niin pahana, että verensokeri laskee liikaa ja sen jälkeen syöminen riistäytyy käsistä.
Minulle ei käy koskaan niin, että jättäisin aamiaisen tai lounaan väliin – saan liian pitkästä paastosta päänsäryn, oksettavan olon ja pyörrytyksen. Vahdin lounastaukoja kalenterissani kuin haukka, ja jos näyttää siltä, että lounas jää siitä huolimatta väliin, otan jo aamulla mukaan jonkinlaiset eväät.
Pitkät kokouspäivät ulkomailla ovat usein ihan oma haasteensa, niissä kun lounas saatetaan vielä nykyäänkin kuitata pasteijoilla ja leivoksilla. Olen useamman kuin kerran syöksynyt tauolla kokoushotellista lähimpään kulmakauppaan etsimään jotain syötävää.
Aivan oma keskustelunaiheensa –ja myös kiistanalaisempi sellainen on – syödäkö sekaruokaa vai kasvisruokaa. Näin hiljattain amerikkalaisen dokumentin, joka varsin vakuuttavasti todisti että vegaaniruokavaliolla saavuttaa parempia huippu-urheilutuloksia kuin sekaruualla. En osaa sanoa asian paikkaansapitävyydestä, parempi perehtyminen on vielä kesken. Itse syön sekaruokaa.
Näkemäni innoittamana kuitenkin olen alkanut nyt entistä useammin valita lounaalla kasvisvaihtoehdon, ja ainakin muutaman viikon kokemuksella se tuntuu toimivan hyvin. Lounaan jälkeen on kylläinen mutta ei ähky olo, ja ilmastokin kiittää.
Ruoka-asiat ovat makuasioita, mutta yksi asia on varmaa: minut löytää jatkossakin ruoka-aikaan pöydän äärestä – ja laukustani melko varmasti vielä jonkunlaisen välipalan kaiken varalta.
Kati Nyman
Kommentoi