Urheiluseurat ja muut yhdistykset ovat suomalaisen harrastustoiminnan sydän. Erilaisia yhdistyksiä on Suomessa yli satatuhatta ja jopa kolmannes suomalaisista on jollain lailla mukana urheiluseuroissa. Seuratoiminta on tärkeä osa suomalaista kansalaisyhteiskuntaa ja sen hyöty kansanterveydelle on kiistaton.
Olen itsekin vannoutunut seura-aktiivi ja futisäiti. Lapseni ovat oppineet harrastustensa kautta urheilun iloa, ryhmätyötaitoja ja sinnikkyyttä. Ne ovat tuoneet kavereita eri taustoista ja pitäneet yllä henkistä ja fyysistä hyvinvointia.
Kaikissa harrastuksissa taustalla on häärinyt suuri joukko vapaaehtoistoimijoita. Juttuhetket futiskentän laidalla ovat tuoneet minullekin iloa, uusia kokemuksia sekä kymmenittäin uusia ystäviä.
Vaikka harrastus- ja seuratoiminta itsessään tuo paljon hyvinvointia, edellyttää se usein myös uhrauksia. Virkeä yhdistystoiminta vaatii paljon vapaaehtoisia ja myös paljon vapaaehtoisilta. Kannustimia vapaaehtoistyöhön on vähänlaisesti ja verotuskin tuo mutkia matkaan.
Vapaaehtoistoiminnassa ollaan nimensä mukaisesti omasta halusta eikä siitä makseta palkkioita. Kun osallistumisesta ei hyödy taloudellisesti, on kiusaus jättäytyä passiiviseksi suuri.
Joissain seuroissa on ongelmaa yritetty taklata niin, että vapaaehtoistoimijat maksavat alennettua maksua harrastuksesta. Verotuksen näkökulmasta tällainen alennus lapsen harjoitusmaksusta on kuitenkin korvaus vanhemman työpanoksesta eli veronalaista ansiotuloa.
Perinteinen rahapalkka olisi toki vaihtoehto, mutta siihen on harrastustoiminnassa vain harvoin resursseja. Jo palkanmaksuun liittyvä byrokratia voi olla lamaannuttavaa.
Verotus rajoittaa myös kaikenlaista muuta vapaaehtoistoimijoiden palkitsemista, koska erilaisilla eduilla ei saa korvata tavanomaista palkanmaksua. Vapaaehtoistoimijoille ei esimerkiksi voi antaa verovapaita henkilökuntaetuja kuten palkkatyössä. Vapaaehtoistoiminnan yhteydessä saatu kohtuullinen tarjoilu on sentään veroton etu.
Vapaaehtoistoimijoita voi kouluttaa tehtäväänsä verotta, mutta esimerkiksi matkakuluja voi korvata vain rajallisesti. Näin esimerkiksi joukkueen harjoituksiin kulkevat valmentajat voivat saada edes osan vapaaehtoistoiminnasta aiheutuvista kuluista katettua. Sen sijaan kotikoneen ääressä häärääville joukkueenjohtajilla ja rahastonhoitajille ei korvauksia heru, kun ei matkojakaan tehdä.
Joukkueen tai seuran hyväksi tehtävään varainhankintaankin liittyy kannustinongelmia, kun hankitut varat tulee kohdistaa koko porukan hyväksi, ei vain varainhankintaan osallistuvien harrastuksen tukemiseen. Jos varainhankinnassa on mukana vain muutama aktiivi, ei järjestely tunnu reilulta. Osallistumaankaan ei voi pakottaa.
Vaikka esimerkiksi junioriurheilussa seuraorganisaatioiden rooli on viime vuosina korostunut, ainakin omien lasteni joukkueiden toiminta pysähtyisi, jos kaikki vapaaehtoiset päättäisivät lyödä hanskat tiskiin. Meitä tarvitaan joukkueenjohtajiksi, rahastonhoitajiksi, huoltajiksi, avuksi varuste- ja varainhankintaan ja tapahtumien organisointiin. Huolehtimaan toiminnan käytännön pyörimisestä.
Uusien vapaaehtoisten houkutteleminen mukaan harrastus- ja muuhun yhdistystoimintaan on kuitenkin haastavaa. Vanhemmilla ja harrastajilla itsellään tuntuu olevan kiire ja lyhytjänteinen toiminta korostuu.
Verotuksen rajoitukset ovat sinällään perusteltuja ja loogisia, mutta käytännön elämässä joskus tarpeettomankin tiukkoja. Kukaan ei ole seuratoiminnassa mukana ansiotarkoituksessa.
Seura-aktiivina toivoisin toisinaan, että tärkeää työtä tekeviä vapaaehtoisia voitaisiin kannustaa vapaaehtoistyöhön enemmän myös taloudellisesti. Ehkä meitä sitten olisi talkoissa mukana enemmän.
Kati Malinen
Kommentoi