Suomessa asuntopolitiikan tavoitteena on hallituspohjasta tai puolueesta riippumatta ollut mahdollistaa ihmisille kohtuuhintainen asuminen. Poliittiset erot tulevat näkyviin määritelmissä ja keinoissa. Edellisessä hallitusohjelmassa kohtuuhintaisuutta pyrittiin edistämään yhteiskunnan tukemalla asuntotuotannolla, kun taas pääministeri Orpon hallitusohjelmassa todetaan, että Lähtökohtaisesti laadukasta ja kohtuullisen hintaista asumista edistetään vapaarahoitteisella asuntorakentamisella.
Uuden hallitusohjelman kirjausta voisi kuvailla jopa poikkeukselliseksi. Politiikassa ja julkisessa keskustelussa kohtuuhintaisella asumisella viitataan usein ARA-vuokra-asuntoihin. Kohtuuhintaisuuden määritelmä on kuitenkin epäselvä. Suomessa ei ole virallista linjaa siitä, minkä verran asumiseen saisi kulua rahaa käytettävissä olevista tuloista, jotta asuminen olisi kohtuuhintaista.
ARA-vuokra-asunnot ovat suurimmissa kaupungeissa vapaarahoitteisia vuokra-asuntoja edullisimpia, mutta valtaosassa Suomen kuntia tilanne on päinvastainen. Vapaarahoitteisten vuokra-asuntojen neliövuokrat alittavat ARA-vuokra-asuntojen tason. Siellä, missä asuntotarjontaa riittää, on siis tarjolla kohtuuhintaista asumista täysin markkinaehtoisesti.
Pääkaupunkiseudulla vapaarahoitteisten asuntojen vuokrataso on viime aikoina pysynyt entisellään tai jopa laskenut. Vuokratason maltillistuminen johtuu vilkkaasta asuntorakentamisesta. Kun asunnoista on ylitarjontaa, näkyy se väistämättä myös hinnoissa. Tämä koskee niin vuokra- kuin omistusasuntomarkkinaa.
Samaan aikaan omakustannusperiaatteella toimivat julkiset vuokrataloyhtiöt joutuvat nostamaan vuokriaan ennätystahdilla. Helsingin kaupungin omistamalla Hekalla vuokrat nousevat jopa 15 %. Vapaarahoitteisten ja korkotuettujen asuntojen vuokratasot lähenevät toisiaan.
Asuntojen myyntihintojen aleneminen kertoo useimmiten jonkinlaisesta kriisistä. Niin nytkin. Runsaan tarjonnan lisäksi kustannusten ja korkotason nousu ovat ajaneet monet rakennusyhtiöt ja isot kiinteistösijoittajat hankaluuksiin.
Julkisen keskustelun kulma on ollut lähinnä siinä, miten paljon asuntoja jää myymättä tai vuokraamatta, ja millaisia riskejä tästä syntyy koko asuntomarkkinoille. Median fokus on ollut riskeissä, ja positiivisia puheenvuoroja asuntotarjonnan lisääntymisestä ja kuluttajille edullisemmista hinnoista on kuulunut melko vähän.
On silti varsin selvää, että tavoite asumisen kohtuuhintaisuudesta tai ainakin asumisen hinnan maltillistumisesta on vuokra-asujien kohdalla edistynyt viime vuosina. Se on tapahtunut tarjonnan ja kilpailun lisääntyessä.
Asuntopolitiikkaan liittyy hinnan lisäksi kysymyksiä asumisen laadusta, segregaation torjumisesta, asunnottomuudesta, erityisryhmien asumisesta jne. Näiden kysymyksien ratkomiseen tarvitaan moninaisia politiikkatoimia, ja asuntomarkkinoiden eri toimijoita jatkossakin. On kuitenkin melko kiistatonta, että isoin asumisen hintaan vaikuttava tekijä on tarjonta. Markkinan merkitystä asuntopolitiikassa ei siis kannata sivuuttaa.
Hanna Isbom
Kommentoi