Kävin Hongkongin taidemessuilla toukokuun lopulla. Järjestyksessään kolmannet taidemessut pidettiin perinteisesti Victoria Harbourin näyttelykeskuksessa.

Messujen ostovoimainen asiakaskunta kävi ilmi avajaispäivänä jo messujen parkkipaikalla. Bentley-autojen määrä oli melkoinen.

Vaikka pelkästään Hongkongissa on reippaasti yli 30 miljardööriä ja koko Kiinassa yli 60, monilukuisesta miljonäärijoukosta puhumattakaan, tuli messuille isoja taiteen ostajia myös muualta kuten Malesiasta, Koreasta, Taiwanista, Singaporesta ja Australiasta.

Kävijöitä oli yli 46 000, ja taideteosten hinnat vaihtelivat 8 000 eurosta aina 10 miljoonaan euroon.

Mielestäni messut olivat huomattavasti laadukkaammat kuin esimerkiksi Lontoon jokavuotiset lokakuun Frieze-messut.

Vaikka Hongkongissa riittää pääomaa, ilmeisesti nykytaide ei saanut kuitenkaan valtaisaa ostoryntäystä aikaiseksi. Kiinalainen nykytaide on silti todella laadukasta ja mielikuvituksekasta.

Suomesta messuille osallistuivat galleriat Anhava ja Forsblom. Onnittelut heille hienosta satsauksesta.

Choi So Young, Laundry on the Rooftop, farkkua

Lin Tianmiao, Seeing Shadows n. 38, 2008, digitaali printtiä ja tekstiilikirjailua kankaalle

Matteo Pugliese, Closed, Kwai Fung Hin Art Gallery

 

Matteo Pugliese

Masaru Shichinohe, Little Nurse 0811@Mona Lisa, 2008

Do Byung-Kyu


White Cube galleria oli tuonut messuille Damien Hirstin teoksen.

Madridin upeat maalaukset

Tämän jälkeen lähdin taidelomalle Madridiin, jossa tutustuin lähes 3 000 taideteokseen.

Madridin taidemuseot ovat tunnettuja maailman parhaimmista historiamaalauksistaan. Juuri tämä aihe on aina tehnyt minuun kulttuurihistorioitsijana suurimman vaikutuksen ja niin tälläkin kerralla. Esimerkiksi Francisco de Goyan sota-aiheiset kuvaukset ovat järisyttäviä.

 

Tässä on Mexico Cityssä ja Lontoossa asuvan Stefan Brüggeman (s. 1975) teos. Brüggemanilla on näyttely Madridissa ja hän oli lähdössä Baselin taidemessuille.

Brüggeman on kansainvälisellä kentällä kovassa kiidossa ylöspäin. Parhaimmat taidehallit ja galleriat esittelevät hänen teoksiaan. Suosittelen seuraamaan hänen urakehitystään.

Tulin matkoillani siihen tulokseen, että parhaiten sekä kansainvälisillä taidemarkkinoilla että taidemessuilla pääsevät tällä hetkellä esille ne taiteilijat, jotka käsittelevät taideteoksissaan kulutuskriittisiä tai yritysten brändeihin liittyviä aiheita.

Suomessa Kuvataideakatemian loppunäyttelystä mieleeni painuivat erityisesti sellaiset lahjakkuudet kuin Tamara Piilola ja Asta Pajunen.

Asta Pajunen

 

Maailmanmeno on tällä hetkellä melkoista - taantuma, tulivuorenpurkaus ja nyt vielä Kreikan taloussotkut. Olen pohtinut, onko lähitulevaisuudessa vielä edessämme tilanne, jolloin käteinen ja arvotaide ovat parasta valuuttaa.

Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Viimeksi 1990-luvun loppupuolella Venäjällä talous romahti niin pahasti, että yhdessä yössä avantgardistinen taide oli varmin sijoituskohde. Nämä 1910 - 1940-lukujen avantgardistiset teokset löysivät hetkessä uudet omistajansa. Ne, jotka eivät ehtineet hankkia aitoja, joutuivat tyytymään väärennöksiin, mitkä tulivat myös nopeasti täydentämään harvinaisten aarteiden markkinoita.

Taidehelmiä Kuopiosta

Kävin huhtikuussa Kuopiossa Galleria Carreessa ja taidemuseolla luennoimassa taidesijoittamisesta ja siitä, miksi on suositeltavaa sijoittaa taiteeseen 10 prosenttia sijoitettavasta pääomastaan. Kameraani tallentui muutamia kuvia taideteoksista tältä erittäin mieluisalta reissulta.

Vasili Reskalenkko, Galleria Carree

Vasili Reskalenkko, Galleria Carree

Antti Rönkkö, Galleria Carree

Väinö Lätti, Galleria Carree

Kuopion taidemuseossa oli esillä teoksia museon omasta kokoelmasta. Aikamoisia helmiä, vai mitä mieltä olette? Suosittelen vierailua taidemuseoon.  Jo pelkästään rakennus on tutustumisen arvoinen.

 
Kari Juutilainen: Olin pieni, ihmettelin vähän kaikkea, 1988.
Kuopion taidemuseon kokoelma.

Kimmo Kaivanto: Haukat meren yllä, 1974.
Kuopion taidemuseon kokoelma

Harri Larjosto: Punos, 1988. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Riitta Päiväläinen: Takki, 1999. Kuopion taidemuseon kokoelma. 

Ferdinand von Wright: Riekkoja, 1873. Kuopion Luonnon Ystäväin 
Yhdistyksen taidekokoelma/Kuopion kaupunki.


Arvid Liljelund: Lähtö Pariisista, 1884.
Osk. Huttusen kokoelma.

Juho Rissanen, Kuopion taidemuseon kokoelma.

Jarmo Mäkilä, San Sebastian, 1988. Pekka Halosen
kokoelma, Kuopion taidemuseon kokoelma.

Taidehallin sävähdyttävät veistokset

Kävin Taidehallilla katsomassa kuvanveistäjien Isä, poika ja pyhäjärvi -näyttelyä. Olin ihan haltioissani. Jostain syystä kolmiulotteiset taideteokset, veistokset, saavat minut eniten taidenautintojen ekstaasiin. Näyttely on juuri loppunut, mutta teoksista kiinnostuneet voivat olla Taidehalliin yhteydessä.

Heli Ryhänen, Slow motion, keinonahkaa, terästä,
kettinkiä ja puuta, 2010.

Matti Kalkamo

Heli Ryhänen


Heli Ryhänen

Taitava Souri kiinnostaa

Katariina Sourin taidenäyttelyn ja uuden kirjan julkistamistilaisuudet olivat viime viikolla.

Galleriassa oli odotetusti niin paljon väkeä, ettei teosten katsomiseen saanut kunnolla etäisyyttä. Sourin uusi näyttely vahvistaa edelleen käsitystäni siitä, että hän on lahjakas ottaen huomioon vähäisen taidekoulutuksen ja lyhyen uran kuvataiteilijana.

Katariina Souri

Kun aloittaa kuvataiteilijan uran myöhemmällä iällä, on jo elämänkokemusta tehdä juuri sellaista taidetta, jota haluaa, eikä vain sitä, mitä opiskelukaverit ja opettajat arvostavat eli samanlaista kuin muutkin.

Pillerinpyörittäjä-näyttely on avoinna kesäkuun alkuun asti. GALLERIA 4-kuus, Helsinki.

 

 

Oho! Bukowskin huhtikuun huutokaupan katalogi esittää takkeja, huiveja, laukkuja ja pukukoruja.

Alkuhämmennykseni oli suuri, vaikka samoja luksusasusteita taisi olla myynnissä taannoin Tukholman Bukowskin huutokaupassa. Lähtöhinnat ovat noin neljä kertaa edullisemmat kuin putiikeissa uutuudet.

Mulberryn takki on myynnissä Bukowskilla.

Viime syksynä Bukowski välitti tuoretta valokuvataidetta ja nyt luksushyödykkeitä. Olisi kiva tietää, onko kyseessä määrätietoinen rajojen rikkominen vai uusien keräilijöiden haaliminen?

Oma arvostukseni Bukowksia kohtaan on aina ollut suurta, joten todella toivon, että huutokauppa ei menetä uskottavuuttaan näillä kokeiluilla, vaan se onnistuu.

No hienoja teoksia myynnissä, vai mitä mieltä olette?

Sam Vanni, lähtöhinta 9 000-12 000 e.

Ilkka Lammi, lähtöhinta 50 000-60 000 e.

Taiteen myynti ei ole koskaan kasvotonta. Taide ei myy itse itseään vaan taide todella myydään ja tarvitsee vielä nimekkään myyjän. Mielestäni suomalaisen huutokauppamaailman Grand Old Ladya Claire Svartströmiä  tarvittaisiin vielä luotsaamaan näitä taloudellisesti vaikeita aikoja.

Vaikuttaa siltä, että keräilijöillä olisi ostovoimaa, mutta keräilijät vielä panttaavat hyvien teosten myyntiin laittamista.

Ruotsissa on sama tilanne. Tunnettu hahmo Carl-Gustaf Petersén on siirtynyt myös matalammalle profiilille Bukowskin hallitukseen, vaikka tällaisina aikoina tarvittaisiin juuri suurimpien persoonien näkyvyyttä.

Taidekeskus Salmelan kuvataidekilpailussa korkea taso

Taidekeskus Salmelan kuvataidekilpailun tuomarointi on nyt valmis. Oli valtavan antoisaa käydä läpi yli 550 ympäri Suomea tullutta nuoren taiteilijan hakemusta.

Kävimme toimitusjohtaja Tuomas Hoikkalan, Helsingin kaupungin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirenin, kuvataiteilija Reino Hietasen ja kuvataiteilija Samuli Heimosen kanssa kaikki hakemukset läpi.

Jokainen antoi tai jätti antamatta äänensä, ja ne hakemukset, jotka saivat eniten tuomareiden ääniä, pääsivät jatkoon. Loppukarsinnassa oli mukana todella lahjakkaiden taiteilijoiden hakemuksia, joista niistäkin piti vielä karsia osa pois.

Tuomarit olivat silti yllättävän yksimielisiä hakemuksista. Isoin käytännön ongelma oli mielestäni siinä, että kautta linjan hakemuksissa oli hyvin eritasoisia teoksia samalta taiteilijalta.

Kun ammattitaiteilijoilla on tarpeeksi työvuosia, laatu tasaantuu ja tyyli kirkastuu. Nuorempien taiteilijoiden kohdalla isoin haaste onkin siinä, että hajanaisuuksista huolimatta pystyy erottamaan taiteilijan lahjakkuuden.

Mielestäni suomalaiset kuvataiteilijat ovat nykyään yllättävänkin pitkälle kouluttautuneita, tämä näkyi. Mutta – ei voi olla muuta kuin onnellinen – suomalaisen nuoren taiteen taso on korkealla.

Näyttelyluokkaan valittiin 18 taiteilijaa: taidemaalarit Sini Anttila-Rodriguez, Jussi Halonen, Nana Hermunen, Jonna Johansson, Klaus Kopu, Teemu Korpela, Maria Laine, Salla Laurinolli, Asta Pajunen, Jari Rönkkö ja Kristiina Sario, kuvataiteilijat Markku Haanpää, Terhi Kaakinen, Juhana Moisander, Kasper Muttonen, Pasi Rauhala, Vappu Rossi sekä kuvanveistäjä Petri Eskelinen.

Kävin Salmelassa ollessani tutustumassa myös siellä talvistipendiaatteina olleiden taiteilijoiden Johanna Ryönänkosken ja Vesa Syrjäsen tuotantoihin.

Johanna Ryönänkoski

Vesa Syrjänen

 

Gauguinia, Rodinia, van Goghia Kööpenhaminassa

Kävin pari viikkoa sitten Kööpenhaminassa Carlsbergin taidemuseossa ihailemassa varmasti maailman suurinta Paul Gauguinin kokoelmaa. Gauguin oli naimisissa tanskalaisen naisen kanssa, ja sen ansiosta hänen teoksiaan on ehkä eniten päässyt hankkimaan suuri taiteen keräilijä J.C. Jacobsen, joka on Carlsbergin panimon perustaja.

Paul Gauguin

Tämä maalaus on yksi Vincent van Goghin traagisen elämän viimeisimpiä maalauksia. Maalaus on yllättävän rauhallinen ja kaunis, kuin kuolemaa tyynesti valmistautuva.

Auguste Rodinin dramaattiset veistokset tekevät minuun aina vaikutuksen.

Italiassa asuva suomalainen taiteilija Hannu Palosuo jatkaa maailman valloitustaan. Viimeisin näyttely Milanossa on saanut jälleen kehuja paikallisilta. Onnittelut!
 

Hannu Palosuo

Satakuntaan on saatu uusi 20 000 euron suuruinen Lupaus ry:n taidepalkinto. Kilpailuun kutsuttujen yhdentoista ansioituneen ja tunnetun taiteilijan tehtävänä oli toteuttaa julkinen taideteos Porin keskustaan ihmisvirtojen äärelle. Tekniikka ja toteutustavat olivat tehtävänasettelussa vapaat.

Kilpailun tuomaristossa ovat itseni lisäksi muotoilija Ristomatti Ratia, Maire Gullichsenin taidesäätiön puheenjohtaja Maire Gullichsen-Ehrnrooth, Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala, Porin taidemuseon johtaja Esko Nummelin sekä Porin kaupunkisuunnittelupäällikkö Olavi Mäkelä.

Tuomariston valintojen seuraaminen on ollut kiinnostavaa. Ensisilmäysten perusteella vaikutti siltä, että jokaisella oli eri suosikkiteos. Kun valintaprosessi eteni, oli jokaisella jäsenellä kuitenkin enää kaksi luonnosta, jotka olivat kaikilla samat. Voittaja paljastetaan maaliskuun alussa.

Kiinnostava kommentti tuli Ristomatti Ratialta, joka mielestäni hyvin kiteytti teosten priorisointia. Ratia sanoi eräästä luonnoksesta seuraavasti: ”Aluksi pidin luonnoksesta, mutta kun tunti oli mennyt, se ei enää kiinnostanut.” Toista työtä hän kommentoi: ”Työ vain parani ajan myötä.”

Näinhän se menee. Voittajatyön on kestettävä aikaa ja oltava niin karismaattinen, että teho vain suurenee ja syvenee. Paras julkinen taideteos on mielestäni sellainen, että sen äärellä pohtii, miten on tultu toimeen ennen tuota teosta.

Kiinnostavia luonnoksia ovat esimerkiksi:

Helena Laine, Oluttynnyrit. Porin Oluttehtaan mäskitornit vuorattaisiin kankaalla ja valot korostaisivat värejä iltaisin.

Henry Merimaa, Intercity is back. Rautatieaseman seinään tulisi värillisiä palloja sitä mukaa kun ihmisiä tulee odotushalliin.

Kari Kuisma, Portti. Lasiveistos olisi 3,5 metriä korkea.

Kerttu Horila, Maire. Normaalin naisen kokoinen maalattu pronssiveistos istuisi puiston penkillä.

Ismo Kajander vaatii aikaa

Galerie Forsblomilla avautuu Ismo Kajanderin näyttely 18. helmikuuta. Katsokaapa kuvassa näkyvää teosta nimeltä Kansanlaulu.

Erittäin mielenkiintoista! Kajander on saavuttanut tuotannollaan ja taidekentällä vaikuttamisesta monia arvostettuja palkintoja.

Kajanderin teosten yksi ensiluokkainen piirre on se, että niiden tulkitseminen ei ole pikaisen kävijän hommaa. Työt todella lunastavat katsojansa ajan.

Apollo-huutokaupasta saa taidetta pohjahinnoin

Nikolai Lehto

Tuntuu välillä siltä, että kaikki puhuvat Tehtaankadulla sijaitsevan Apollo-huutokaupan hinnoista. Olen itsekin alkanut käydä siellä näytöissä hämmästelemässä alhaisia hintoja.

Jos jälkimarkkinoiden taide on muualla edullista, niin siellä se on halpaa. Apollo-huutokaupassa käy paljon ammattikauppiaita ostamassa taidetta ja he myyvät ne sitten korkeammilla hinnoilla keräilijöille. Hyvä niin. Vasta toisella kerralla jälkimarkkinoilla hinta on uskottavampi keräilijöille.

Esimerkiksi Nikolai Lehdon maalaukset olivat lähtöhinnoiltaan 100-400 euron välillä.

Pietarilaista eksotiikkaa

Kävin katsomassa ANT galleriassa Museokadulla Helsingissä pietarilaisen taiteilijan Igor Baranovin Totems-näyttelyn.

Baranovin tuotannosta tulee aina silloin tällöin kyselyjä, ja siksi taiteilijan näyttely kiinnosti. Kyseessä on lahjakas kaveri ja suomalaisille eksoottisia teoksia.

Hinnatkaan eivät olleet liialla suuruudella pilattuja. Kuulin, että suomalaisten museoiden kuraattorit ostavat kuitenkin kovin nihkeästi ulkomaalaisten taiteilijoiden teoksia. Suomalaiset yksityiskeräilijät sen sijaan ostavat.

Baranovin grafiikka on myös ilmeisen suosittua.

Helsingin ulosottovirasto piti pakkohuutokaupan Helsingissä 12. tammikuuta. Huutokauppa oli yllätyksiä täynnä.

Suurin yllätys oli se, että valtio myi epäselvien provenienssien (tiedot teoksen omistussuhteista ja kulkureiteistä) omaavia teoksia taidemarkkinoille. Yllättävää oli myös se, että ihmiset ostivat niitä kuin olisi ollut paraskin saaliinjako meneillään.

Huutokaupassa myytiin teoksia Salvador Dalin taideväärennösskandaalista tunnetun taidekauppiaan jäämistöstä. Taidemarkkinoilla tuo tarkoittaa, että kaikkien tämän tahon kautta tulleiden teosten provenienssit ja hintatiedot on tarkistettava erikseen.

Kyselin teosten taustatietoja puhelimitse ja minulle kerrottiin, että ennen huutokauppaa järjestettävässä näytössä saa kaikki tarvittavat tiedot. Menin näyttöön eikä siellä ollut mitään tietoja saatavilla. Sanottiin vain, ettei teoksia oltu todistettu aidoiksi eikä väärennöksiksi, eikä huutokauppa vastaa niiden oikeudesta. Kaikkiin teoksiin oli aikaa tutustua vain tunti.

Mitä tämä sitten tarkoitti? Jos Dalin nimissä myydyt teokset oli kerran tarkistettu, miksi sitä ei kerrottu tarkemmin? Oliko työt avattu kehyksistään? Kuka aitoustutkimuksen oli tehnyt? Oliko teokset katsottu Catalogue Raisonnésta (taiteilijan teosluettelo)? Olivatko E.A.–merkinnät (taiteilijan itse ottamat vedokset)  itse jälkeenpäin tehtyjä? Oliko joku vedos jälkikäteen väritetty? Olin itsekin yhtä kysymysmerkkiä, kun mitään vastauksia en saanut.

Osa Dalin nimissä myydyistä töistä näytti olevan aika hyviä grafiikkavedoksia, mutta osa taas näytti  hieman julisteita tasokkaammilta. Osa töistä myytiin 1 850 eurolla, osa 500 eurolla. Kaikista töistä kuitenkin kisailtiin paljon.

Omituisinta oli se, että huutokaupassa myydyistä muista grafiikan vedoksista esimerkiksi hieno Laila Pullisen grafiikkavedos myytiin noin kolmella eurolla osana isoa grafiikkakasaa. Kaikki siis oli tässä huutokaupassa vinksin vonksin, mutta tunnelma oli hyvä ja meklari hauska.

Dalin grafiikan arvo riippuu pitkälti siitä, onko se mainittu katalogissa, onko taiteilija itse vedoksen varmuudella signeerannut, kustantaja ja painaja ovat tiedossa ja vahvistettuja ja sarjan koko tarpeeksi pieni. Kaikilla näillä tekijöillä on merkitystä. Muussa tapauksessa itse ostaisin Dalin julisteen museokaupasta, noin 20 eurolla.

Silti koen, että Helsingin ulosottovirasto toimi edesvastuuttomasti huutokaupatessaan nämä vedokset ilman tarkempia taustatietoja, koska yleisessä tiedossa on ollut, että kyseinen provenienssi on täynnä epäselvyyksiä. Ei toimittu oikein!

Kysymyksiä Dalin töistä voi lähettää esimerkiksi osoitteeseen:
Authorizing and Cataloguing Commission
Gala-Salvador Dalí Foundation
Torre Galatea
Pujada del Castell, 28
17600 Figueres
comunicacio@dali-estate.org

Nelimarkka hilpeänä

Riitta Nelimarkan näyttely Elise Now on esillä 5. helmikuuta asti Galleria G 18:ssa (Yrjönkatu 18, Helsinki). Riitta Nelimarkan työt ovat kestosuosikkeja ja näyttelyn nähtyään tietää miksi.

Teokset ovat hyväntuulisia, mukavan värikkäitä, innostavan taiteellisia ja vaan hyviä. Nelimarkan villareliefit ovat klassikkoja, mutta nyt oli nähtävillä grafiikan lisäksi myös hiilitöitä. Grafiikan hinnat ovat noin 250-690 euroa. Isokokoiset villareliefit ovat hinnoiltaan 20 000 euron luokkaa.

Taidetta tavaratalossa

Stockmannin viidennen kerroksen Argos-hallissa oli taas taidetta esillä 24. tammikuuta asti reilu kaksi viikkoa. Esillä oli ainakin unkarilaista maalaustaidetta, romanttisia meri- ja metsämaisemia sekä kotimaista grafiikkaa.

Myyntipaikkana tila on mielestäni varsin kiinnostava, koska kävijöitä on tavaratalossa runsaasti ja hinnat ovat aikaisempien näyttelyiden tapaan sopivia myös impulssiostoksille.

Tapani Kokko

Korkeimmat hinnat taisivat olla siinä 800 euron tuntumassa. Esimerkiksi Tapani Kokon grafiikkavedos Lintutyttö 85,5x83,5 cm maksoi 500 euroa, kehykset 300 euroa eli yhteensä 800 euroa.

Kiinnostavaa, että grafiikassa kehykset maksavat melkein yhtä paljon kuin itse työ!

Grafiikkaa oli esillä muun muassa Elina Luukaselta, Kristian Krokforsilta ja Outi Heiskaselta.

Itse toivoisin, että Stockmann pitäisi useamminkin taidenäyttelyjä Argos-hallissa ja muuntaisi tarjontaansa vielä monipuolisemmaksi.

Elina Luukanen

Haluaisin kokea Stockmannilla viikon vilkkaimpana päivänä eli lauantaina samaa tavaratalofiilistä kuin metropolien suosituimmissa tavarataloissa. Lontoon Harrodsin egyptiläisillä portailla saattaa kuulla oopperalaulua tai Pariisissa Galerie Lafayetten alakerrassa DJ:n soittamaa discoa.

 

Voi tätä antoisaa elämää, kun saa rakastaa ja nähdä lumoavaa taidetta. Taideteosta tulkitessa tuntuu kuin avaisi portin toiseen maailmaan. Otin kuvia muutamista pääasiassa nykytaiteen teoksista, joita olen nähnyt viime aikoina.

Jyväskyläläisen taidemaalari Timo Sälekiven näyttely oli juuri Poriginal Galleriassa. Sälekiven tyylissä kiehtovat sekä klassisuus että synkkyyden ja pelottavuuden yhdistelmä. Olen nähnyt Sälekiven maalauksia ennenkin ja olen aina pitänyt niistä.

Timo Sälekivi

Timo Sälekivi

Kävin kuvataiteilija Eero Markukselan ateljeessa taiteilijatalo Lallukassa. Nappasin myös muutaman kuvan Markukselan hienostuneesta tuoreesta tuotannosta.

Eero Markuksela

Eero Markuksela

Kuvataideakatemian galleriassa oli Eeva-Riitta Eerolan näyttely. Lahjakkuutta tässä nuoressa taiteilijanalussa riittää. Tarkoitus on seurata hänen tuotantoaan tarkemmin.

Eeva-Riitta Eerola

Taidehallissa Helsingissä on vielä meneillään nuorten taidenäyttely. Ohessa teoksia, jotka tekivät minuun vaikutuksen:
 

Tamara Piilola

Riikka Mäkikoskelan lakritsista tehty maisemakuvaus.

Helsinki Schooliin kuuluva Susanna Majuri: ”Birthday”.

Laura Lilja: ”Sankareita”.

Hannah Hamberg: ”Wc”

Galerie Oljemarkissa Helsingin Töölössä kävin katsomassa Mari Pihlajakosken näyttelyn.

Mari Pihlajakoski

Mari Pihlajakoski

Epäskarppi tulkinta on Pihlajakosken tunnusmerkki, ja aihe on taiteilijalle hyvin henkilökohtainen. Pihlajakoski on taitava, ja teema jää hyvin mieleen.

Ohessa on Johanna Häiväojan veistos, jonka olisin aikoinaan halunnut hankkia. En pystynyt sitä tuolloin ostamaan, mutta ystävättäreni sen sijaan osti teoksen uuteen kotiinsa.

Johanna Häiväoja

Veistos näyttää uudessa tilassaan niin hyvältä, että olen iloinen sen päästyä kotiin, jonka ympäristö ja valaistus tekevät oikeutta teoksen liikkeelle.

Afrikka kovassa kurssissa

Ensi vuonna Suomeen tulee useita afrikkalaisen taiteen näyttelyjä, mm. EMMA Espoon taidemuseo: Afrikan voima – kolme näkökulmaa 24.2.-6.6.2010, Helsingin kaupungin taidemuseo: Peekaboo – Nykytaidetta Etelä-Afrikasta 20.8. - tammikuu 2011 ja Galerie Aspis, Helsinki: Africa, Oceania and Modern Art, 24.2.-28.3. 2010.

Kävin katsomassa tuttavani kodissa Helsingissä hänen afrikkalaisen taiteen kokoelmaansa ja tiedustelemassa suostuisiko hän myymään joitain teoksiaan.

Vanha afrikkalainen taide on nimittäin nyt kovissa hinnoissa, ja teoksia on vähän tarjolla, koska madotkin pitävät afrikkalaisesta puutaiteesta!

 

Näyttää siltä, että taantuma on nyt iskenyt lopulta myös taiteen jälkimarkkinoille. Tämä kävi ilmi Bukowskin modernin ja nykytaiteen huutokaupassa 8. marraskuuta.

Nikolai Lehdon ja Reidar Särestöniemen korkeasti hinnoitellut teokset eivät enää kiinnosta keräilijöitä. Nyt haetaan uutta, mutta ei liian uutta. Huutokauppakeräilijät pysyvät maltillisina ja melko konservatiivisina jatkossakin, uskoisin niin.

Huutokaupan suosikkeja olivat Olli Lyytikäinen, Håkan Brunberg, Laila Pullinen ja Sam Vanni.

Esimerkiksi Olli Lyytikäisen Afrikasta ikuisuuteen -teos vuodelta 1973 nousi 3 000 euron lähtöhinnasta 6 800 euroon ja Considerin the motives myytiin 11 600 eurolla lähtöhinnan ollessa 4 000 euroa.


Olli Lyytikäinen: Afrikasta ikuisuuteen

Håkan Brunbergin huippusuositut kaupunkikuvaukset jatkoivat myös nousuaan. Esimerkiksi Brunbergin Kaupungin yöelämää nousi 2 500 euron lähtöhinnasta 7 400 euroon ja Pariisilaiskahvila 7 400 euroon (lähtöhinta 3 500 e).

Laila Pullisen veistokset myyvät hyvin huutokaupassa ja miksikäs ei, kun sieltä niitä saa edullisemmin hankittua. Myyttinen hahmo –pronssiveistos huutokaupattiin 10 000 eurolla. Sam Vannin Tellus-maalaus myytiin 8 000 eurolla ja Tuulen viemää 9 500 eurolla.


Sam Vanni, Tellus


Sam Vanni, Tuulen viemää

Sam Vanni ja Reidar Särestöniemi ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten heidän varhaistuotantonsa ei kiinnosta keräilijöitä läheskään niin paljon kuin heidän tunnetuin ja suosituin tuotantokautensa. Tämä näkyy selkeästi hinnoissa. Esimerkiksi Sam Vannin työ Rannan tuntumassa myytiin 800 eurolla.

Upean taiteilijan Eero Hiirosen työt eivät menneet lainkaan kaupaksi huutokaupassa. Toisaalta tämä on ihan hyväkin asia. Työt oli tehty 2000-luvulla, joten suomalaisittain ne tulivat liian nopeasti jälkimarkkinoille.

Lars-Gunnar Nordströmin maalauksia tuli yllättävän paljon kerralla myyntiin, varmaankin aikalailla samasta lähteestä. Suomessa ei ole monia kokoelmia, joissa olisi näin monta Nordströmin teosta.

Kaj Stenvallin työ Ankka ekumeenisessa kylvyssä vuodelta 1998 myytiin 5 200 eurolla, mikä sekin on edullinen hinta Stenvallin maalauksesta.


Kaj Stenvall, Ankka ekumeenisessa kylvyssä

Yngve Bäckin kiva maalaus Nimetön huudettiin 400 eurolla, mikä on hämmentävän vähän, samoin noin tuhannen euron vasarahinnat Ulla Rantasen isokokoisista töistä Odotus ja Malliharjoitelma.


Yngve Bäck, Nimetön

Nikolai Lehdon töiden kiinnostus on selvästi laskenut. Tove Janssonin Sommitelma-maalauksesta olisin myös odottanut korkeampaa vasarahintaa. Maalaus vuodelta 1967 huutokaupattiin 4 500 eurolla.


Tove Jansson, Sommitelma

Itse pidin valtavasti Mari Rantasen smaragdinvihreästä työstä Harry Lime vuodelta 1985. Maalaus myytiin 900 eurolla. Samoin pidin Marjatta Tapiolan Kallo-maalauksesta (5 200 euroa) ja Tero Laaksosen Uurna-maalauksesta (4 200 euroa).


Mari Rantanen, Harry Lime


Marjatta Tapiola, Kallo

Hinnanmuodostuksella oma logiikkansa

Taiteen hinnanmuodostus ei ole lainkaan niin helppoa kuin voisi äkkiseltään ajatella olevan. Katsokaapa esimerkiksi huutokaupassa olleita Erik Granfeltin kahta maalausta. Asetelma-maalauksen lähtöhinta oli 2 000 euroa ja Näkymä Roomasta 600 euroa. Kuitenkin Asetelmaa ei myyty ja Näkymä Roomasta huudettiin 2 400 eurolla.


Erik Granfelt, Asetelma


Erik Granfelt, Näkymä Roomasta

Tässä näkyy juuri se erikoinen taidemarkkinoiden ja myös huutokauppamarkkinoiden logiikka, että yleensä ihmiset kiinnostuvat halvemmasta teoksesta tai ainakin loppupäätöksessään haluavat ensisijaisesti ostaa edullisemman teoksen ja siitä syntyy huutokilpailu.

Huutokaupan erikoisuutena oli Yli kaksi astetta -hyväntekeväisyysteokset. Karoliina Bärlundin julkisuuden henkilöistä ottamat valokuvat myytiin 50-280 euron kappalehintaan. Valokuva Pete Parkkosesta sai kalleimman hintanoteerauksen.


Karoliina Bärlund, Pete Parkkonen

Ajatuksena ja keräilijäystävällisinä hintoina hyväntekeväisyyshuutokauppa oli tärkeällä asialla. Silti tällaisten teosten asiakaskunta on todennäköisesti ihan toinen kuin Bukowskin perusasiakkaat. Kiinnostavaa nähdä, mitä Bukowski päättää jatkosta: pysyykö perinteisellä linjalla vai aloittaako enemmän nuorta nykytaiteen kenttää ja mediaa tavoittelevan linjan.

Näkyvyys mediassa on kuitenkin elintärkeää myös huutokaupoille.

Helsingissä Bulevardilla on torstaina 1.lokakuuta viimeistä päivää avoinna ruotsalaisen valokuvataiteilija Jan Dahlqvistin näyttely. Olin katsomassa näyttelyn ripustusta Galerie Aspiksessa päivää ennen avajaisia.

Gallerian ovella oli koko ajan joku koputtamassa ja puhelin soi. Oli suurta nautintoa nähdä taidenäyttelyn luoma hurmos ja kiihkeys katsojissa. Se on aivan liian harvinaista. En tiedä toista näyttelyä tänä vuonna Suomessa, josta olisi jo ennen näyttelyn avaamista myyty niin valtava määrä teoksia.

Taiteilija kertoi, että erityisesti Saudi-Arabian sheikit olisivat hänen teostensa vakiokeräilijöitä. Omasta mielestäni teokset ovat vahvasti pornografisia ja sen vuoksi näyttelyä on vaikea analysoida. Teoksista kiinnostuneet löytävät lisätietoa taiteilijan tuotannosta taiteilijan omilta nettisivuilta.


Jan Dahlqvist


Dahlqvistin teoksia.

Suomalaiset taiteilijat esillä Berliinissä

Kävin syyskuun lopulla Berliinissä Art Forum –taidemessuilla. Suomalaista taidetta oli esillä Galerie Anhavan ja Taideteollisen korkeakoulun Taik-gallerian osastoilla.

Viivyin noin tunnin TaiKin valokuvataidetta esittävällä osastolla. Osastolla kävi valtava kuhina koko ajan, vaikka kyseessä oli vasta taiteen ammattiostajien päivä. Muulle yleisölle messut avautuivat vasta seuraavana päivänä. Näyttelyssä oli esillä mm. Sandra Kantasen, Niko Luoman, Hannu Karjalaisen, Susanna Majurin,Pernilla Zettermanin ja Joonas Ahlavan valokuvataidetta.

Berliinissä kävin myös Taideteollisen korkeakoulun Taik-galleriassa, jossa oli Ville Lenkkerin näyttely. Lenkkeri on selvästi kansainvälisen tason taiteilija, jonka urakehitystä kannattaa seurata.

Lenkkerin The Place of no road –näyttely on avoinna 25. lokakuuta asti. Lisätietoja Berliiniin matkaaville löytyy Helsinki School -sivustolta.


Kuvassa on Taideteollisessa korkeakoulussa opettajana toimiva ja itsekin taiteilija, taidekosmopoliittimme nykyisin Berliinissä asuva Timothy Persons, ekonomisti ja kulttuuritaloutta tutkiva kansainvälisesti arvostettu professori Michael Hutter sekä valokuvataiteilija Ville Lenkkeri.

Samanaikaisesti Berliinissä oli lisäksi nykyään paljon maailmalla näyttelyjä pitävien taiteilijoiden Jani Leinosen ja Riiko Sakkisen yhteisnäyttely Free World Gallery Bourouinassa. Itse en ehtinyt näyttelyä nähdä, mutta nämä rennot ja lahjakkaat taiteilijat ehdin kuitenkin tavata Timothy Personsin illallisilla.

Laitan muutaman kuvan silti näytille, koska näyttely on esillä aina 7. marraskuuta asti.


Jani & Riiko: Alyonka 200 x 200 cm, 2009, Acrylic on canvas print


Jani & Riiko: Counterfeit sneakers, 2009, embroided fabric on unbranded sneakers


Riiko Sakkinen: Chicken Kingdom for China, 28x30,5cm, mixed media on paper


Riiko Sakkinen: Choco-Pirat, 22,5x29,5cm, mixed media on paper


Jani Leinonen: McHero 33,5x19,5cm, watercolor on paper


Jani Leinonen: McPray 19,5x33,5cm, watercolor on paper

Taidetta janoavalle syyskausi käynnistyi kiehtovasti Kiasmassa avautuneella sveitsiläisen taiteilijan Pipilotti Ristin spektaakkelimaisilla taideteoksilla.

Rist vapauttaa katsojien aistitilaa makuuttamalla heitä lattialla tyynyjen pehmentämänä. Näyttelyssä on isoja videoskreenejä sekä katossa että seinillä. Teokset kuvaavat vahvasti, mutta kauniisti keveyttä, iloa ja seksuaalisuutta. Teosten katselulle on yksinkertaisesti antauduttava, jotta katselukokemuksesta saa kaiken irti. Kieltämättä katseleminen makuulla rentouttaa vielä enemmän.


Leevi Haapala Kiasmasta, minä, taiteilija Pippilotti Rist, illan emäntä Elle-lehden päätoimittaja Mirva Saukkola ja Pertti Lähteenmäki Taidemuseo Emmasta.

Taidemarkkinoiden lainsäädäntö kuntoon

Kävin eduskunnassa puhumassa jälleen taidemarkkinoiden lainsäädännön vanhakantaisuudesta ja suurista muutostarpeista. Ajankohta vaikuttaisi olevan nyt valmis, koska monet kansanedustajat tuntuvat olevan aiheelle myötämielisiä. Toivomus olisikin, että pian saisimme lainsäädännön, joka on tältä vuosituhannelta ja niin, että se olisi tasavertainen myös taidemarkkinoilla toimiville ammattilaisille.

Arktista hysteriaa Taidehallissa

Eduskunnan jälkeen menin katsomaan uudistuneeseen Taidehalliin Arktinen hysteria –näyttelyä. En ehtinyt nähdä tätä paljon kehuttua näyttelyä aikanaan New Yorkissa. New Yorkissa paikalliset ottivat näyttelyn hyvin vastaan.

Markus Copperin Kursk oli esillä aina yhtä upean pelottavana, vaikka se ei ihan toimintakunnossa ollutkaan. Pekka Jylhän eläinaiheisia installaatioita oli kiva katsoa, samoin Stiina Saariston lyijykynäteoksia ja Anni Rapinojan luontomateriaaleista tehtyjä haute couturea. En tiedä mitä epäpuhtauksia Taidehallin ilmassa oli, mutta aivastelin yhtä mittaa ja näyttely tuli nopeasti katsastettua hienoista teoksista huolimatta.


Anni Rapinoja: Luonnon garderobi, 2005-2009, suovillaa järviruohoa. "Sen mitä teemme luonnolle, teemme itsellemme."


Anni Rapinoja: Luonnon garderobi, 2005-2009, suovillaa järviruohoa. "Sen mitä teemme luonnolle, teemme itsellemme."


Pekka Jylhä: Syntipukki 2008, täytetty vuohi, kangas ja ilmapumppu.


Stiina Saaristo: Bunny's Revenge, 2006-2007, lyijykynä paperille.

Galleriakierroksella Helsingissä

Taidehallissa törmäsin erääseen tuttavaani, joka kertoi Galerie Oljemarkin Heli Huotalan näyttelystä, joka kannattaisi katsastaa. Sinne siis.

Oljemarkissa oleva Huotalan näyttely (4.lokakuuta asti) oli mukava. Hinnatkin ovat kohdallaan (siinä 500 - 2 500 euron välillä), joten ostoksia suunnittelevan kannattaa katsastaa teokset.


Heli Huotala: Kaiken yläpuolella, 2008, 120x90, öljymaalaus kankaalle. Kuva Galerie Oljemark.


Heli Huotala: Uuteen alkuun, 2008, 50x40, öljymaalaus kankaalle. Kuva Galerie Oljemark.

Oljemarkin jälkeen kävin vielä TM-galleriassa katsomassa Ismo Hyvärisen näyttelyn. Hyvärinen maalaa isokokoisia öljymaalauksia kankaalle. Lisää tietoa taiteilijasta taiteilijan verkkosivuilla.


Ismo Hyvärinen

Seuraavaksi lähdin tapaamaan tukholmalaista taidekauppiasta Eero Solinia Gallerie Aspikseen Bulevardille.

Solin esitteli kahta söpöä Renoirin grafiikkavedosta. Näiden hinnat ovat siinä
6 500 dollarin tuntumassa eli noin reilun 5 000 euron korvissa. Eero Solin on yksi Suomen etevimmistä kansainvälisen arvotaiteen asiantuntijoista. Toinen Renoireista on noin vuodelta 1900 Le Fleuve Scamandre, harvinainen Vollardin kustantama etsaus. Toinen on litografia vuodelta 1904 Femme au cep de vigne. Molemmat työt ovat signeerattuja.


Kansainvälisen taiteen välittäjä ja taiteen keräilijä Eero Solin Galleria Aspiksesta esittelee Renoirin grafiikkaa.


Renoir

Renoirien jälkeen katsastin vielä Galleria 4-kuudessa Uudenmaankadulla Kata Kärkkäisen maalauksia.

Kärkkäinen on selvästi monipuolinen lahjakkuus. Maalaukset ovat mielenkiintoisia ja moniulotteisia. Lisää vaan työtunteja, niin eiköhän Kärkkäinen tältäkin luovuuden alalta löydä oman erikoistuneen tunnistettavan tyylinsä.

Maalauksia on hankittu paljon myös yksityiskokoelmiin. Hinnat ovat noin 1 500 euron paikkeilla.


Kata Kärkkäinen


Kata Kärkkäinen

Wäinö Aaltosen museossa on koko kesän virolaisen Leonhard Lapinin näyttely, jota on säestetty venäläisten avantgardetaiteilijoiden luonnoksilla. Taidekriitikko Otso Kantokorpi esitti juhannusviikolla Kauppalehdessä mielipiteensä, että näyttelyssä olevat Aleksandr Rodtsenkon teokset ovat väärennöksiä ja koko näyttely pitäisi purkaa.

Kävin katsomassa näyttelyn. Oma mielipiteeni on se, että näistä luonnoksista ei voi täydellä varmuudella sanoa, että ne ovat väärennöksiä ennen kuin teosten taustoista on tarkempia tietoja. Osaa teoksista vain epäillään väärennöksiksi. Siten teokset ovat aitoja kunnes tai jos toisin todistetaan. Teokset vaativat kolmikantaisen tutkimuksen: teknisen analyysin, taidehistoriallisen analyysin ja taustatietojen kartoituksen ennen kuin voi sanoa, että ne ovat väärennöksiä.

Ehkä tärkein asia ensimmäiseksi on tietää, keneltä ja koska teokset on ostettu.

Luonnoksia on vaikein suoralta kädeltä tuomita kokonaan väärennöksiksi, vaikka olisi epäilyä, koska luonnokset ovat harjoitelmia jotain päätyötä varten. Luonnoksiakin löytyy vielä eritasoisia eli on myös luonnosten luonnoksia.

Luonnoksina ja taiteilijan teoksina myydään myös taiteilijan kirjoja varten tekemiä töitä. Näitä teoksia on revitty pois kirjan sivuilta ja ne on kehystetty. Teokset ovat toki alkuperäisiä taiteilijan töitä, mutta eivät ole alkuperäisessä tarkoituksessaan. Toisaalta, mitä ryppyisemmälle paperille luonnos on tehty, sitä epäilyttävämpi luonnos on. Se miten arvokkaita luonnokset ovat, on täysin tapauskohtaista ja yleistää ei voi. Osa luonnoksista, osa jopa kirja sivuilta revityistä teoksista, ovat arvokkaita ja harvinaisia.

Kansainvälisten taiteilijoiden paperille tekemät luonnokset ovat kaikista suosituimpia väärennöskohteita ja erityisesti järjestäytyneen rikollisuuden suosikkeja, joilla voi ansaista kevyesti ja nopeasti rahaa rikollisella tavalla.

Väärennösongelma kohdistuu kuitenkin eritoten yksityiskeräilijöihin, koska heillä on vähemmän tietoa käytössään kuin taiteen ammattilaisilla ja museoilla. Heidän on vaikeinta selvittää teosten aitous. Niin kävi nyt tässäkin Wäinö Aaltosen museon tapauksessa, koska teokset tulivat näytille yksityiskeräilijältä.

Lähes pääsääntöisesti kysymys on epätäydellisestä tiedosta ja siitä, että oikeaa varmistettua tietoa ei ole juuri oikealla hetkellä saatavilla. Kantokorpi suoritti silti mielestäni taiteen ammattilaisen velvollisuutensa ja myös kansalaisvelvollisuutensa esittäessään aitousepäilyksensä. Toisaalta, museolla on monta asiantuntijaa töissä ja siten isompi velvollisuus tarkistaa esille tulevien teosten aitous ennen näyttelyn alkua.

Taidekeskus Salmelassa on juhlan aika

Kesäkuun alussa oli Taidekeskus Salmelan 20.vuotisjuhlan avajaiset. Jälleen kerran avajaiskonsertti oli mitä mieltä ylentävintä. Korkeatasoisen konsertin jälkeen edessä oli katsaus laatutaidetta ja moneen taidemakuun sopivia teoksia, muun muassa Lars-Gunnar Nordströmin, Tero Laaksosen, Johanna Ehrnroothin maalauksia ja sitten nuoremman polven Annuli Viherjuuren, Anne Hyvösen, Pekka Parviaisen töitä. Veistostaiteesta jäi erityisesti mieleen Antti Huovisen, Eero Hiirosen ja Ukri Merikannon
teokset.


Anne Hyvönen


Anne Hyvönen


Annuli Viherjuuri


Antti Huovinen


Tero Laaksonen


Tero Laaksonen


Sophie Schubakoff

Kun lähdin pois Salmelasta, ostin toiminnanjohtaja ja diplomisaksofonisti Tuomas Hoikkalan yhdessä urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen kanssa tekemän Sax and organ –cd:n.

Levy on suorastaan mahtavan kiusaava. Tätä kirkollista musiikkia kuunnellessani tulee väkisinkin pala kurkkuun, instrumenttien käyttö on niin taidokasta ja kaunista. Erityisesti pidän Fredrik Paciuksen säveltämästä Suomen laulusta ja Jean Sibeliuksen säveltämän Soi kunniaksi Luojan -kappaleesta. Levyä saa ostaa Taidekeskus Salmelan infosta. Olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä tästä levystä.


Ystäväni Niko Lindroos ja Tiina Tuorila tututustuvat Tero Laaksosen maalaukseen.



Maisemaa Salmelasta

Kävin viikko sitten Italiassa Faenzassa maailmankuulussa International Museum of Ceramics –keramiikkamuseossa. Museossa on maailman kattavin kokoelma tunnetuimpien taiteilijoiden uniikkeja keramiikkateoksia.

Faenza sijaitsee lähellä Ravennaa ja Bolognaa eli jos sielläpäin liikutte, niin kyseessä on ehdottomasti käymisen arvoinen museo. Museon upeat erityisesti 1900- ja 2000-lukujen teokset antavat kuvan siitä, mitä kaikkea kaunista ja taiteellista keramiikalla voidaankaan toteuttaa.

Museossa on todella arvokkaita ja harvinaisia Picasson, Dalin, Miron ja monen muun teoksia. Fajanssi-sana on lähtöisin tästä kaupungista.


Kuvassa ystävättäreni Susanna Väre.











Picasso kohottaa pulssia

Olen muuten huomannut itsessäni sellaisen erikoisen asian, että aina kun julkisuudessa on mainittu Ateneumin tulevasta Pablo Picasson näyttelystä, pulssini nousee. Picasso on kansainvälisten taidevarkaiden ykkössuosikki, josta kertoo se raju tosiasia, että edelleen 600 Picasson varastettua teosta on teillä tietymättömillä.

Taidevarkauksiin erikoistuneita liigoja on runsaasti Euroopassa, ja on vain toivottava, että ne eivät uskalla tulla Suomeen. No, onneksi meillä on tehokas poliisi ja rajavartiolaitos. Ehkä sitten näyttelyn viimeisenä päivänä itsekin rauhoitun.

Pronssiveistos jäi saamatta

Bukowskilla pidettiin toukokuun puolivälissä kansainvälinen huutokauppa. Olin siellä huutamassa teosta itselleni, vaan enpä saanut hankittua. Olin huutamassa pronssiveistosta, jonka hinta oli mielestäni melkein puolet sen markkinahinnasta.

Kun huuto alkoi, hinta laski vielä jopa 2 000 euroa pohjahinnasta, sitten alkoi huutaminen. Vastahuutaja oli puhelimessa, ja ei tarvinnut montaa sekuntia pohtia hänen motiivejaan tai ostovoimaansa, sen huomasi nopeasti vauhdista, jolla hän vastahuusi minun huutooni.

Silti on todettava, että huutokaupoista nykytaidetta saa hankittua jopa hävyttömän edulliseen hintaan. Sen vuoksi huutokaupat ovatkin suosittuja ja niissä käyvät monet ammattikauppiaat huutamassa teoksia itselleen, myös jos huomaavat teosten menevän vasaran alle liiankin edullisesti. Välillä pohdituttaa, miksi nykytaiteen hinta ei säily sen jälkeen, kun teos on ostettu. Onko taidemaun muuttuminen ainut syy? Olisi kiva kuulla kommentteja.

Taiteen juhlaa Amos Andersonilla

Kävin katsomassa toukokuun lopulla Amos Andersonin taidemuseossa Taidemaalariliiton juhlanäyttelyn, ja on vain todettava, että on kyllä upea näyttely. Näyttely on hienosti kuratoitu ja ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Ohessa on Pauliina Turhonen-Purakan, Marikka Kirikoffin, Heikki Marilan ja Jaakko Mattilat teokset.


Pauliina Turhonen-Purakka


Marikka Kirikoff


Heikki Marila


Jaakko Mattila

Kävin myös samana iltana Kiasman avajaisissa katsomassa Horror vacui –näyttelyn, joka on LOISTAVA. Näyttelyssä ovat esillä Kimmo Schoreduksen, Markus Copperin ja Jari Haanperän hyvin vahvoja teoksia. Nämä miehet inhoavat tyhjää tilaa ja ovat täyttäneet sen erilaisilla vempaimilla ja motoroiduilla äänillä. Haluan mennä katsomaan näyttelyn vielä uudelleen.

Taide, julkisuus ja raha

Olin toukokuun lopulla puhumassa Turussa Galleria Nefretissä tuottaja Mika Hartikaisen ja taiteilija Ville Laaksosen järjestämässä Taiteen kurssi –tapahtumassa. Tapahtumassa pohdittiin taiteen olemusta ja huutokaupattiin taidetta. Lisäksi tapahtumassa nostettiin esille huoli siitä, että julkisuudessa taiteen yhteydessä raha ja julkisuus saavat ison vallan.

Oma mielipiteeni on se, että rahasta puhuminen mediassa on yksi tapa mainostaa taiteen kiinnostavuutta yleisölle. Kritiikki ja gallerioiden näyttelyiden markkinointi ovat loppujen lopuksi melko vähäistä taiteen markkinointia suhteessa taiteilijoiden määrään. Taidetta ei voi mainostaa samoin kuin vaikkapa arkipäivän hyödykkeitä malliin, että markkinoille tulee uusi tuote ja siitä kerrotaan yleisölle mainoksella. Taiteen markkinointimahdollisuudet ovat huomattavasti rajatummat, jotta uskottavuus ja taiteen harvinaisuusasteen vaaliminen eivät kärsi.

Galleria Nefret on muuten erinomainen näyttelypaikka Turussa. Galleria sijaitsee Eerikinkadulla Julia-talossa. Kadun toisella puolella taas on Galleria Inter, jonka toimintaa olen seurannut jo jonkin aikaa, koska siellä taiteen välitys on vilkasta. Voin kuvitella, että taidekauppias Olavi Vuorelan karisma puree ostajaan. Kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu, että nimenomaan taiteen välittäjän hyvällä maineella ja karismalla taidetta myydään. Muuten nykytaiteen myynti on satunnaista tai erittäin vaikeaa. Taiteen välittäjän on saatava arvostus ja vasta sen jälkeen hän voi alkaa menestyneesti myymään taidetta.


Galleria Interin taidekauppias Olavi Vuorela.


Galleria Nefretin galleristi Maaret Finnberg.

Bukowskin kansainvälisessä keväthuutokaupassa on tarjolla upeita pronssi- ja teräsveistoksia arvostetuilta taiteilijoilta suhteellisen edulliseen hintaan. Kansainvälinen keväthuutokauppa pidetään 13. toukokuuta.

Alkaako taantuma pikku hiljaa näyttää parhaat puolensa taidemarkkinoilla?

Osittain kyllä, toisaalta kyse on normaalista elämän kiertokulusta ja taiteen kierrätyksestä. Eräästä isosta kuolinpesästä on tullut myyntiin paljon nykytaiteilijoiden laatutöitä. Parhaimmat taideteoksethan eivät lamoja näe. Näiden teosten omistajat tekevät kulttuurikauppaa hymyssä suin.

Tällä kertaa huutokaupassa ei ole kaupan kuitenkaan mitään suurempia kansallisaarteita. Siitä huolimatta huutokaupassa on puolet normaalia enemmän, ainakin kymmenen itseäni kiinnostavaa kohdetta. Hyvä asia on myös se, että hinnat tuskin nousevat kovin korkealle lähtöhinnoistaan eli tiedossa on hyviä ostoksia.

Uusi näkökulma latomaisemaan

Käväisin ohimennen Elina Förstin näyttelyssä TM-galleriassa. Kyseessä on lahjakas latomaalari, mutta aivan uudella käsittelytavalla. Förstin työt näyttävät livenä vielä kuvia paljon paremmilta. Suosittelen hänen uransa seuraamista. Näyttely oli piristävä.


Elina Försti


Elina Försti

Tunteenpaloa Turun linnassa

Käväisin myös Turussa taiteilija Hanna Variksen näyttelyvalmisteluja seuraamassa. Varikselta avautui näyttely torstaina 7. toukokuuta Turun linnassa. Näyttely on esillä koko kesän.


Hanna Varis


Hanna Varis


Hanna Variksen värimaailmaa.

Ihaillen kuuntelin taiteilijan innostuneita suunnitelmia. Kuten kaikessa luovuudessa, parasta on vahva intohimoinen tunteenpalo, jolla asiaa viedään eteenpäin. Kuvassa on Hanna Varis ja Turussa asuva kollegani väitöskirjantekoajoilta, keskiajan tutkijatohtori Hannele Klemettilä.


Hanna Varis ja Hannele Klemettilä

SOK:n taidekokoelma taidetta aikalaistaiteilijoilta

Luennoin myös Ässäkeskuksessa SOK:n taidekokoelmasta, joka on tuttu, koska olen saanut tällä hetkellä kunnian vastata kokoelman kartuttamisesta. SOK:n taiteen keräilyllä on pitkä historia. Kunnioitan sitä, miten pitkäjänteisesti ja hillityn hallitusti SOK:lla on pidetty huoli kokoelman lisäämisestä ja ostettu taidetta aikalaistaiteilijoilta. Taiteilijoilla ei koskaan ole liikaa keräilijöitä, ja julkiset varat eivät riitä taiteilijoita elättämään. Taiteilijalle on erittäin merkittävää saada työ myös taiteen keräilyssä institutionalisoituneen yrityksen kokoelmaan.

SOK:n Ässägalleriassa Helsingin Fleminginkadulla on kiinnostava lahtelaisen taiteilijan Terhi Kaakisen veistosnäyttely. Se pieteetti, jolla tämä taiteilija valmistautui S-gallerian näyttelyynsä, oli arvostettavaa. Myös tässä on taiteilija, jonka uraa kannattaa seurata.


Terhi Kaakinen


Terhi Kaakinen


Terhi Kaakinen

Grafiikan taitajaa tapaamassa

Kävin taidegrafiikan vedostuspajassa Imprimo Oy:ssä katsomassa, miten offset- litografiatekniikalla tehdään grafiikkaa. Tässä painossa ovat monet tunnetut taiteilijat painattaneet grafiikkaansa, kuten Reino Hietanen, Kuutti Lavonen, Juhani Harri, Tapani Mikkonen, Leena Luostarinen, Päivi Lempinen ja Jukka Mäkelä.

Taidepainaja Kenneth Söderlund näytti minulle, miten paljon haetaan sopivia värejä ja montako vedostuskertaa tarvitaan hyvään lopputulokseen. On todettava, että offsetlitografian työstäminen on vaativaa ja aikaa vievää. Arvostus sen kuin kasvoi tästä pikavisiitistä.

Taiteilijoille enemmän korkeampaa opetusta

Olin Kankaanpään taidekoululla asiantuntijatyöryhmässä neuvottelemassa taiteilijoiden koulutuksesta. Oma mielipiteeni on, että taiteilijoille on suunnattava enemmän korkeampaa opetusta eikä vain lisättävä aloituspaikkoja. Ei riitä, että on lahjakas, on oltava kymmeniä ellei jopa satoja harjoitustunteja enemmän, jotta taiteilija voi tehdä suvereenisti juuri sen, mitä haluaa ilmaista.

Nuorten kovat hinnat askarruttavat

Olen tällä hetkellä olevani huolissani nuorten taiteilijoiden korkeista hintapyynnöistä. Aivan liian usein olen törmännyt juuri valmistuneeseen taiteilijaan, joka vielä hakee omaa tyyliään, mutta pitää hinnat jo valmiiksi korkeina.

Pohdin, onko taiteilija urallaan tosissaan? Miksi hinnat ovat jo alussa korkeat, esimerkiksi 3 000 euroa, joka on korkeampi summa kuin mediaanikuukausipalkka ilman veroja. Eli kuka pystyy teoksia ostamaan? Myös museoiden ammattiostajat kiinnittävät hinnoitteluun huomiota, samoin yksityiset ostajat. Kenelle vasta-alkaja aikoo teoksiaan myydä, keille korkeat hinnat on suunnattu?

Designeri ja taiteen keräilijä Ristomatti Ratialla on hieno vuosien saatossa muovautunut taidekokoelma. Kävin katsomassa Ratian taidekokoelmaa hänen Helsingin kodissaan.


Ristomatti Ratia

Ratian koti on kuin taideteos. Teokset seinillä kilpailevat upean merenrantanäköalan kanssa. Kirjahyllyn sijasta asunnossa on esimerkiksi Radoslaw Grytan portaat, seinillä on sekä vanhaa että uutta kotimaista taidetta. Lisäksi kodista löytyy tunnettua ulkomaista taidetta, muun muassa Christon teos.


Ratian kokoelmaa.

Ratian tuorein ostos on Miina Äkkijyrkän isokokoinen maalaus. Tätä ennen Ratia hankki mm. Elina Förstin työn. Förstillä on näyttely TM-galleriassa 19.4. asti.


Miina Äkkijyrkän teos.

Ristomatti Ratian takana kuvassa on Robert Lucanderin maalaus.



Mughal, Tennilä ja Hirtolahti Porissa

Maria Mughalilla, Sari Tennillä ja Pauli Hirtolahdella on parhaillaan yhteisnäyttely Porissa Poriginal-galleriassa. Olen pitänyt silmällä Mughalin tuotantoa jo pidemmän aikaa, koska hänen työnsä ovat suosittuja ja niitä ostetaan paljon. Mughal on taiteilijana vielä nuori, ja siksi on kiinnostavaa nähdä millaisen taiteellisen uran hän itselleen rakentaa.


Maria Mughal

Salaa tosin toivoin näkeväni Mughalin teoksissa enemmän syventyneempää taiteellisuutta. Nyt teokset näyttävät lähentyneen dekoratiivisempaa tyyliä. Ei ole huono valinta sekään, mutta uskon, että lahjakas Mughal saisi itsestään vielä enemmän irti vakavasti otettavana taiteilijana.


Maria Mughal

Sari Tennillä on oma tunnistettava tyylinsä, mikä on hienoa. Tenni on etevä ja arvostettu taiteilija. Olen nähnyt samoja Tennin töitä nyt kuitenkin eri näyttelyissä, mikä ehkä tarkoittaa sitä, etteivät työt löydä ostajaansa, oli se sitten yksityinen taho tai museo.


Sari Tenni

Mielestäni Tennin kannattaisi vielä ravistella tuotantoaan jotenkin, mutta säilyttää kuitenkin oma hyvä ja jo tunnistettavan tyylinsä. Taiteellisen uran uusi kriittinen hetki tulee sen jälkeen kun tuotanto on tunnistettavissa.


Sari Tenni

Pauli Hirtolahden tuotantoon en ollut tutustunut aikaisemmin. Nyt nähtävillä olleet teokset ovat mielestäni lupaavia, mutta taiteellisesti hivenen epävarmoja. Hirtolahti on taitava taiteilija, ja siksi oman tyylin löytäminen ja nimen saaminen sitä kautta olisivat ajankohtaisia asioita.


Pauli Hirtolahti


Pauli Hirtolahti

Palmu puhuttelee

Juhani Palmu on nyt sitten ilmoittanut eroavansa vaimostaan, joka on myös toiminut hänen assistenttinaan. Palmun tuotanto on sillä tavoin jännittävää, että taiteilijan elämän käänteet vetävät vertoja kenen tahansa kansainvälisesti tunnetun taiteilijan elämään. Lisäksi Palmun tuotanto jakaa keräilijöiden mielipiteet erittäin vahvasti.

Äskettäin eräs yrittäjä kertoi minulle, että hän hankkii vain Juhani Palmun taidetta. Palmun töitä hänellä on useita ja hän aikoo ostaa niitä myös lisää. Muiden taiteilijoiden teokset eivät kiinnosta häntä.

Taloustaidon Rakkaimmat nykytaiteilijat –äänestyksen mukaan Palmun töistä pitävät eniten keski-ikäiset miehet ja Länsi-Suomessa asuvat ei-taiteen harrastajat. No, eniten Palmun tuotannon vannoutuneisiin faneihin olen törmännyt Helsingin Kulosaaressa.

Millaista taideteosta rakastat katsoa juuri nyt?

Huomaan jälleen kerran pohtivani sitä, miellyttääkö nimenomaan sellainen taide katsojaansa, joka tarjoaa jotain sellaista, mitä katsojan sielunmaisema kaipaa, ihailee ja haaveilee. Onko taideteos katsojansa (pois lukien ammattimainen taiteen tulkinta) mielentilan tulkki? Millaista taideteosta juuri sinä rakastat katsoa tällä hetkellä? Paljastaako se ajatuksiasi tai heijastaako se alitajuntaasi?

Helmi- ja maaliskuussa kohtasin puhuttelevaa valokuvataidetta ja koskettavia näyttelyitä gallerioissa ja museoissa. Päiväkirja kertoo alkukevään monipuolisesta taidetarjonnasta.

12. helmikuuta

Olen viime päivinä pohtinut valokuvataiteen ja taantuman suhdetta. Suhdannevaihtelut muokkaavat kiinnostusta eri tekniikoihin ja taiteen tyylisuuntiin. Useimmiten taantumat palauttavat klassikot takaisin muotiin ja uudet virtaukset jäävät paitsioon. Miten nykyinen taantuma tulee vaikuttamaan valokuvataiteen voittokulkuun? Olen huomannut muutamien keräilijöiden tällä hetkellä karttavan valokuvataiteen hankintaa ja toivon, että he jäävät vain yksittäisiksi tapauksiksi.

Helmikuussa Galleria Krista Mikkolan yhteisnäyttelyssä oli Jouko Lehtolan, Jyrki Parantaisen ja Stefan Bremenin teoksia. Kaikki olivat kerrassaan upeita. Tyyliään Lehtola ja Parantainen olivat muuttaneet melkoisesti ja onnistuneesti. Arvostan taiteilijoissa tällaista rohkeutta, kun uskalletaan tehdä muutakin kuin totuttua, koska taiteellisen tyylin muutoksissa on aina riskinsä. Keräilijät ehkä hyväksyvät muutoksen, ehkä eivät. Toisaalta tärkeintä on, että taiteilija on uskollinen itselleen. Silti on sanottava, että taiteilija itse määrittelee ja luo oman taideyleisönsä ja taidemarkkinansa.

Olin samaisena iltana Kiasmassa Marita Liulian näyttelyn avajaisissa. Näyttely on katsomisen arvoinen. Liulia on teettänyt Kiasman kattoon näyttävän lasimaalauksen. En pystynyt itse täysin palkein kuitenkaan keskittymään näyttelyyn, sillä olin korviani myöten uppoutunut sisään erääseen taidevarkaustapaukseen.

Marita Liulia


26. helmikuuta

Olin Porissa Teema-kanavalla ilmestyvän Kirjamaa tv-ohjelman kuvauksissa keskustelemassa kirjailija Juha Seppälän uusimmasta kirjasta Paholaisen haarukka.

Haastattelun jälkeen hyppäsin autoon Porin torilla, otin parkkisakon ikkunasta pois ja sujautin nopeasti Helsingin pikatielle kohti palaveria Suomeen ilmestyvän uuden taidelehden kustantajan ja päätoimittajan kanssa. 100 kilometriä Porista Helsinkiin päin autoon tuli vika ja jätin sen hinattavaksi Kyläpelimannilla.

Onneksi kahvilla oli sattumoisin tuttu pariskunta, joilla oli sama suunta kuin minulla. Tämä nuori pariskunta kertoi autossa olevansa kiinnostunut taidehankinnoista ja haluavansa tietää enemmän asiasta. No minä innoissani kerroin pyynnöstä koko matkan taiteesta keräily- ja sijoituskohteena.

Lehtipalaveri jäi sinä päivänä pitämättä, mutta kerron aiheesta myöhemmin lisää, tiedossa on nimittäin upea ja runsassivuinen taidelehti suomalaiselle taideyleisölle. Kirjoitan siihen kolumnia.

Illalla tapasin Helsingin kaupungin taidemuseossa työskentelevän läheisen ystävättäreni ja menimme Ateneumiin Kalevala-näyttelyn avajaisiin. Ja kyllä kannatti mennä. Näyttely on näkemisen arvoinen. Suurnäyttelyssä on monia kiinnostavia yllätysnimiä Kalevala-aiheineen. Ensimmäinen sali Nanna Suden, Marjatta Tapiolan, Kuutti Lavosen ja Juhana Blomstedtin maalauksin laittaa jo haukkomaan henkeä. Ohessa on Katja Tukiaisen hieno koko seinän kokoinen tulkinta Kalevala-aiheesta. Suosittelen!

Katja Tukiainen


4.maaliskuuta

Kävin Galleria Oljemarkissa Töölössä Anna Hallin hevosaiheisessa näyttelyssä. Toisella puolella oli Ninni Heldtin näyttely.

Anna Hall


Hevosaihe on aina vaikea ja paljastaa taiteilija taidot melko helposti. Hall on rohkeasti ottanut vaikean aiheen ja saanut hevosiin valtavasti energiaa ja taiteellista uskottavuutta pehmeänsävytteisillä väreillä.

Ninni Heldt


Heldtin tuotantoon tutustuin nyt ensimmäistä kertaa ja lupaavalta näytti. Näyttelyt ovat esillä 29. maaliskuuta asti.

11. maaliskuuta

Vero 2009 -tapahtumassa oli ensimmäistä kertaa Tauluni tarina –tapahtuma, jossa yleisön tuomia teoksia hinta-arvioitiin. Juonsin tilaisuuden yhdessä päätoimittaja Antti Marttisen kanssa. Sali oli täynnä ihmisiä ja interaktiivisuus osallistujien kanssa oli mainiota. Yhdessä yleisön kanssa katsoimme muun muassa erään signeerauksen selvyyttä.

Dekkarimaista meininkiä saatiin yhden Juhani Palmun maalauksen kohdalla. Teoksen taustatiedot olivat miltei suurempia kuin itse keskeneräiseksi jäänyt työ. Vaikkakin taustatiedot olivat taiteilijalle ikäviä asioita, negatiivisista elämäntapahtumista syntyvät silti useimmiten suurimmat taiteilijalegendat. Tähän taustatarinaan liittyi varkautta, poliisitutkintaa, avioeroa, pakkohuutokauppaa ja sitä, miten signeerattuna työn arvo tulisi moninkertaistumaan.

Taloustaidon äänestys rakkaimmista nykytaiteilijoista kantoi hedelmää paljon äänestystäkin pidemmälle. Äänestyksen myötä tuli paljon uutta tilastotietoa mm. siitä, missä päin Suomea ovat kenenkin taiteilijan fanit tai miten aktiivisia taiteen harrastajia kunkin taiteilijan fanit ovat. Äänestyksen materiaali on sellaista mitä aikaisemmin ei ole ollut saatavilla ja kertakaikkisen herkullista. Äänestysmateriaalin mukaan Nanna Suden keräilijöistä enemmistö on naisia ja Juhani Palmun töistä pitävät erityisesti miehet.

12. maaliskuuta

Kävin Marjatta Tapiolan näyttelyn avajaisissa Galerie Forsblomilla. Se on kertakaikkisen loistava. Suorastaan hämmentävää, miten joku taiteilija voi olla niin tasaisen hyvä joka kerta.

Marjatta Tapiola


14. maaliskuuta

Lähdin Pariisiin sukulaisia tapaamaan ja kävin samalla Musée d’Art moderne de la Ville de Parisissa katsomassa Giorgio de Chiricon ja Jimmy Durhamin näyttelyt.

Yhdysvaltalaisen v. 1940 syntyneen Durhamin näyttely oli siitä harvinainen, että en pitänyt siitä yhtään, siis mistään töistä. Se on poikkeuksellista.

Jimmy Durham


Sen sijaan Giorgio de Chiricon näyttely oli upea, mutta varsin erikoinen. Ne, jotka tuntevat entuudestaan Chiricon tuotannon tietävät, että taiteilija alkoi kopioida itse itseään. Chiricon näyttely on erittäin laaja ja siitä saa mitä parhaimman kuvan koko tuotannosta.

Giorgio de Chirico


Taiteilijan itsensä kopiointi on hämmentävää. Toisaalta sitähän Helene Schjerfbeckin teki myöhäistuotannossaan taidekauppias Gösta Stenmanin pyynnöstä. Taiteilija kopioi myös muita kuuluisia teoksia. Näyttelyt ovat esillä 12. huhtikuuta asti.

15. maaliskuuta

Lähdin Pariisista junalla Maastrichtiin TEFAFin taide- ja antiikkimessuille, jotka ovat yhä koko maailman suurimmat ja arvostetuimmat. Messujen sijainnista käydään kovaa keskustelua joka vuosi, koska tuntuu, että Maastrichtiin ei pääse mistään suunnasta yhdellä kulkuvälineellä. Itse jouduin vaihtamaan junaa kaksi kertaa ja loppumatka vielä bussilla. No ei ihme, että järjestäjä ei halua vaihtaa paikkaa, koska messuilla käy joka tapauksessa paljon ihmisiä ja Maastrichtissa on edullisempi järjestää messut kuin esimerkiksi Amsterdamissa.

Tapasin messuilla Italiassa, Hollannissa ja Iso-Britanniassa vaikuttavan kollegani James Goodwinnin. Hän kertoi, että taidemessujen järjestäjät tienaavat nykypäivänä kaikista eniten taidemaailmassa. Tästä on olemassa myös tutkimustietoa.

Mielestäni taantuma oli nähtävissä messuilla. Enää osastoilla ei ollut kauttaaltaan yhtä laadukkaita teoksia esillä. Teosten parhaimmisto oli vain muutamien osastojen bravuurina.

Siinä missä vuonna 2003 Pablo Picassoa oli joka osastolla, oli nyt Lucio Fontanaa. Silmiinpistävän paljon oli esillä myös muun muassa Jean Arpin, Rene Magritten, Jean Dubuffetin, Fernand Legerin, Max Ernstin, Yves Tanquin teoksia. Näyttää siltä, että kansainvälisillä taidemarkkinoilla italialainen ja ranskalainen taide vahvistavat jälleen asemaansa. Michelangelo Pistoletton peilejä oli täälläkin esillä. Alberto Giacomettista puhumattakaan.

Michelangelo Pistoletto


Rene Magritte


Pohjois-italialainen puolihaarniska


Oma suosikkini oli saksalaisranskalaisen Hans Hartungin (1904-1989) maalaus. Hartung on taiteilija, jonka elämänkerran suosittelen lukemaan. Natsi-Saksa pakotti aikoinaan Hartungin luopumaan degeneroivasta abstraktista taiteestaan. Hartung pääsi pakenemaan Gestapon pidätyksiä Ranskaan, jossa avioeron jälkeen liittyi Ranskan muukalaislegioonaan ja tuli sieltä takaisin taiteen maailmaan. Hänet palkittiin vuonna 1960 Venetsian biennaalissa International Grand Prixillä. Nyt hänen maalaustensa hinnat liikkuvat sadoissa tuhansissa euroissa ja grafiikan vedokset tuhansissa euroissa.

Hans Hartung


Nykytaiteesta Barbara Krugerin valokuvataide oli kiinnostavaa, samoin erikoisuutena oli näillä varsin konservatiivisilla taidemessuilla Hansonin vahasta tehdyt ihmispatsaat. Kansainvälisessä taiteessa on muuten tänä vuonna vielä odotettavissa 20 prosentin hintojen lasku.

Duane Hanson


Aiemmin mainittu James Goodwinn toimitti kirjan The International Art Markets.



Kirjassa esitellään eri maiden taidemarkkinat ja oleelliset taidesijoituskohteet. Olen itse kirjoittanut kirjaan Suomen osuuden. Kirjaa on tilattavissa netistä Amazonin nettikaupasta.

Huh huh, taas on yksi kuukausi kulunut täynnä toinen toistaan ihanampia taidetapahtumia. Päivät alkavat täyttyä tutkijan, tietokirjailijan ja konsultin töiden ohella taiteilijoiden urasuunnittelusta, teosten hinta-arvioinneista ja aitoustutkimuksista.

Kuukauden sisällä olen myös jo useampaan kertaan joutunut selvittämään taiderikoksia. Toivon, että tämä on ollut vain satunnainen suma vuoden alussa, eikä taiderikollisuus ala yleistymään taantuman ohella. Merkit tosin näyttävät siltä, että poliisien taiteeseen liittyvät työmäärät ovat jälleen kasvussa.

Tammikuun lopulla oli Galleria Katariinassa luvialaisen Marjo Heino-Fihlmanin näyttely. Heino-Fihlman on taas hivenen syventänyt ja jalostanut omaa teemaansa, mikä näytti hyvältä.


Taiteilija Marjo Heino-Fihlman

Sinebrychoffilla japanilaisittain

Sinebrychoffin taidemuseossa on meneillään japanilaisen taiteen näyttely Auringonjumalattaren tyttäret. Olin katsomassa näyttelyn Elle-lehden kutsuvierastilaisuudessa yhdessä Faber Artin Annamari Ettilän ja Silver Artin Kirsi Kaukovirran kanssa.

Galleria Sculptorissa oli Pirkko Nukarin veistosnäyttely. Nukari on pitkän linjan veistäjä ja eläinaiheet olivat henkeäsalpaavan hienoja. Kuvassa on Sculptorin galleristi Hanna Mamia.



Kävin katsastamassa Galleria Brondalla Petri Niemelän maalauksia.


Petri Niemelä, Galleria Bronda

Näyttely on esillä 1. maaliskuuta saakka. Näyttely oli kiinnostavuudellaan yllätys, vaikka kutsukortti jo vaikuttikin viettelevän hyvältä. Taiteilija on lahjakas. Ohessa on Kuvasto ry:n toiminnanjohtaja ja galleristin tytär Maria Rehbinder.


Kuvasto ry:n toiminnanjohtaja Maria Rehbinder.

Myykö mies paremmin?

Maria Rehbinderin kanssa kävimme kiinnostavaa keskustelua siitä, onko myytille perusteita: Miestaiteilija myy enemmän ja maskuliininen taide myy parhaiten. Maskuliinisen taiteen ja feminiinisen taiteen eroavuus ja myytävyys todella alkoivat kiehtoa minua. Olisi kiinnostavaa kuulla tästä aiheesta muidenkin mielipiteitä.

Makupaloja Roomasta

Tulin juuri Roomasta taidenäyttelykierrokselta. Olin mm. paikallisen taiteilijakuuluisuuden Felice Levinin näyttelyssä De Crescenzo & Viestillä, joka sijaitsee Via del Corso 42 eli sillä alueella, missä yleensä Roomassa kävijät liikkuvat. Suosittelen käymään galleriassa. Se on toisessa kerroksessa.

Roomassa tapasin myös Hannu Palosuon, Heidi Hirvonen-Ferrarin ja Nanna Suden. Nanna Susi on muuttanut takaisin Suomeen, mutta silti heissä kaikissa huokui mielettömän tarttuva iloinen elämänasenne.


Taiteilijat Nanna Susi, Hannu Palosuo ja Heidi Hirvonen-Ferrari.

Hannu Palosuosta on hiljalleen tullut kansainvälinen taiteilija, jonka piirit alkavat jo olla Suomea isommat. Heidi Hirvosen työt ovat myös jänniä. Suosittelen ehdottomasti käymään Hirvosen nettisivuilla.

Nanna Susi on Suomen yksi rakastetuimmista nykytaiteilijoista. Suden töitä on katseltavana helmikuun lopulla Ateneumissa avautuvassa Kalevala-näyttelyssä.

Kävin Roomassa myös jälleen kerran suosikkimuseossani Galleria Nazionale di Arte Modernassa. Olin menossa katsomaan Lucio Fontanan töitä, mutta se osasto oli kiinni.



No, keskityin enemmän Wassily Kandinskyn, Alberto Burrin, Marcel Duchampin, Rene Magritten, Max Ernstin, Kees van Dongen teoksiin. Niin ja katsokaa Arturo Martinin (1889-1947) pronssiveistosta Minniti l’ereo leggendario d’Africa vuodelta 1936. Hieno vai mitä?


Arturo Martini (1889-1947) pronssiveistos Minniti l’ereo leggendario d’Africa,1936.

Samoin Michelangelo Pistoletton peiliin tehty ihmisen kuva on mielettömän hieno. Taustalla poseeraavat Helsingin kaupungin taidemuseon amanuenssi Leena Mattelmäki ja Olkiluodon ydinvoimalan Arevan viestintäpäällikkö Virginie Moucquot-Laiho.



Kirjauutuus natsi-Saksan aikana varastetusta taiteesta

Ai niin ja vinkkinä vielä, että huhtikuussa on ilmestymässä kauan odotettu kirja Hitlerin oikean käden Hermann Göringin natsi-Saksan aikana varastamista taideteoksista. Kirjan aineistoa on tutkittu seitsemän vuotta ja nyt sen pitäisi olla kaiken kattava.

Varastettuja taideteoksia on noin 700 enemmän kuin on uskottu tähän asti. Kirjan on kirjoittanut Nancy Yeide, Washingtonin kansallisen taidemuseon johtaja. Jopa maailmankuulu Vincent van Goghin Tohtori Gachetin muotokuva on kuulunut tähän sotasaaliskokoelmaan. Göring kuitenkin itse myi maalauksen pois, ja se oli ’hukassa’ aina siihen asti, kun teos huutokaupattiin vuonna 1990 Tokiossa 82,5 miljoonalla dollarilla. Kirjan nimi on Beyond the Dreams of Avarice: The Hermann Goering Collections. Kustantaja on Laurel Publishing.

Helsingin Stockmannin viidennen kerroksen Argos-halliin on tullut jälleen muutamaksi viikoksi taidemyyntinäyttely. Käydessäni siellä näyttely oli vasta toista päivää auki, ja jo siihen mennessä yllättävän suuri määrä teoksia oli ehditty myydä.

Päämyyntiartikkelina on unkarilainen vanha taide, noin 1900-luvun alusta. Esimerkiksi R. Lutz:n tekemä pieni öljymaalaus ”Vuoristomaisema” maksaa 630 euroa.



Alkuvaiheessa myytyjen teosten keskihinta oli siinä 500 euron paikkeilla. Tuo summa mahtuu vielä jotenkuten impulssiostokseksi.

Teosten mukana tulee aitoustodistus, mutta teoksia ei saa enää palauttaa tai vaihtaa. Nämä hinnat ovat niin edulliset, että ne eivät paljoakaan muutu vuodessa eivätkä vuosikymmenessä. Tamperelaiselta Himmelblaulta on myös myytävänä suomalaista ja virolaista grafiikkaa mm. Elina Luukoselta (Kesäilta), Pentti Koivikolta (Halaus) ja Outi Heiskaselta (Apulainen, Äitinorsu).

Elina Luukkonen: Kesäilta


Pentti Koivikko: Halaus


Outi Heiskanen: Apulainen


Outi Heiskanen: Äitinorsu


Miksi nämä teokset myyvät niin hyvin? Vastaus löytyy varmasti vain siitä, että teokset ovat kaunista perustaidetta, jota ei ole hinnalla pilattu ja sen ansiosta teosten vaihtonopeus on kiivasta. Jälleen kerran huomaan pohtivani sitä, miksi suomalainen taide tuntuu olevan liian kallista? Jos hinnat olisivat edullisemmat, myynti olisi varmasti vilkkaampaa.

Samaisessa myyntinäyttelyssä oli myynnissä myös erilaisia taideteollistyylisiä vihkoja. Erään vihon sisällä oli taidegraafikko Kirsi Neuvosen grafiikan jätöksistä hyödynnettyjä välisivuja.



Miten miellyttävä ja suositeltava tapa tuottaa esteettisyys ja taiteellisuus osaksi arkipäivää. Hienoa!

Taide ei ole turvassa

Olen edelleen hollantilaisen taiderikollisuusasiantuntija Tom Cremensin ylläpitämällä sähköpostilistalla, jolla päivitetään ympäri maailmaa tapahtuvia taiderikoksia.

Uskokaa pois, tietoa rikoksista tulee päivittäin ja valtavasti. Aina kun avaan sähköpostini, ensimmäiseksi eteen vyöryy nimenomaan taiteella tehtyjä rikoksia jokaisesta maanosasta. Tämä on aina pieni muistutus itsellenikin, että taide ei ole koskaan täysin turvassa.

Erityisen paljon taidevarkauksia tapahtui juuri joulupyhien aikana ja uudenvuoden päivänä. Pyhäpäivät näyttävätkin olevan varkaiden suosiossa, koska koko muu yhteiskunta kunnioittaa niitä ja siksi ei osaa olla niin varustautunut rikollisten hyökkäykselle.

Toinen ykkösrikollisuuden aihe taiteessa ja arkeologisissa kohteissa näyttää tällä hetkellä olevan salakuljetus. Näin silti vaikka vankeustuomiot ovat todella kovat. Pelkkä ajatuskin joutua kitumaan 20 vuotta egyptiläisessä vankilassa nostaa hiukset pystyyn.

Taidemessuja maailmalla

Katselin juuri uusinta kansainvälisten taidemessujen luokituslistaa. Tänä vuonna tärkeysarvoltaan korkeimman viiden tähden luokituksen saaneita taidemessuja ei ole enää kuin kolme: maaliskuiset TEFAF-messut Maastrichtissa, kesäkuussa Art Basel ja joulukuussa Yhdysvalloissa Miamissa Art Basel/Miami.

Kaikkiin täytyisi mennä, mutta jokaisessa on oma hankaluutensa. Maastrichtiin matkataan aina jatkoyhteydellä, kun mikään yhtiö ei Suomesta lennä sinne suoraan, Baselissa ei löydy majoitusta sitten millään messujen ajankohtana, ja jouluihmisenä en millään malttaisi lähteä kotosuomesta aurinkoisiin maisemiin joulukuussa.

Toisaalta taidemessut ovat parhaimpia paikkoja saada katsaus sen hetkiseen taiteen tarjontaan ja hintoihin sekä tavata tai tutustua alan avainhenkilöihin. Messut myös näyttävät, mitkä taiteilijat ovat kaikkein kuumimpia milläkin hetkellä.

Usein messujen menestystä mitataan myös epävirallisilla mittareilla, kuten TEFAFin kohdalla. Jos Maastrichtin lentokentälle saapuu 40 yksityislentokonetta avajaisia varten, tulee menestys messuille, muuten ei.

Messuosastot ovat suoraan kuin tuhannen ja yhden yön saduista, niin viimeisen päälle kauniisti sisustettuja. Pari vuotta sitten olin viimeksi TEFAFin messuilla ja sovitin yhdellä osastolla kolmen miljoonan euron arvoista timanttikorua. Muualla tällaisia ei voisi edes huvikseen sovitella.

TEFAFin messuilla käy yleensä maailman varakkain väki, muun muassa taidetta keräävät sheikit isoine apulaiskaarteineen. Saa nähdä, miten käy tänä vuonna. Art Baselissa kohistiin viime vuonna siitä, kun näyttelijä Brad Pitt vietti siellä aikaansa etsien uusperheensä ranskankotiin designesineitä ja huonekaluja.

Tämän vuoden korkkaan kuitenkin Roomassa Lucio Fontanan näyttelyllä Galleria Nazionale d’Arte Moderna e Contemporaneassa. Fontana on maailmankuulu kuvanveistäjä ja maalari. Tunnettu myös erikoisesta tavastaan viiltää maalattu kangas puhki. Fontanaa pidettiin 1960-luvulla hulluna ja nykyään nerona.

Punaisen hipaisu Uusitalolla

Kävin Galleria Uusitalolla Uudenmaankadulla katsomassa Irina Schuvaloffin näyttelyn - kiinnostava nuori taiteilija.

Irina Schuvaloff: Ajatus


Irinan töissä on häivähdys picassomaista sinisen kauden jähmettynyttä energiaa. Silti Irinan omaan tyyliin kuuluu infernaalisen punaisen pieni sipaisu kankaaseen.

Irina Schuvaloff: Yhteistä omaisuutta


Lallukan tulevaisuus turvattava

Lallukan taidetalokeskustelu on vielä täysin kesken, mutta täytyy vain toivoa, että päättäjillä olisi kykyä nähdä tarpeeksi kauas tulevaisuuteen ja kunnioittaa menneitä päätöksiä. Legendaksi muodostunutta taiteilijataloa on suojeltava entisellään kaikin keinoin. Yhteistä hyvää edistäviä kulttuurisäätiöitäkin on lukuisia. Luulisi jostakin niistä tulevan tarvittavaa vetoapua, jos valtio on liian likinäköiseksi.

Ehrnrooth Forsblomilla

Torstaina avautuu Galleria Forsblomilla Johanna Ehrnroothin näyttely. Odotan kovasti millaisia teoksia on tulossa. Johanna käsittelee edelleen peiliteemaa, mutta nyt vieden aihetta lähemmäs poimuttuvaa kangasta, mikä taasen on itselleni klassisten aiheiden fanille kiinnostavaa. Kesällä Johannan töitä on esillä myös Taidekeskus Salmelassa.

Taide joutui jälleen kerran kärsimään poliittisessa yhteenotossa. Intiassa Mumbaissa terroristit hyökkäsivät pari viikkoa sitten uuteen hienoon Taj Hotelliin surmaten hotellin asukkaita.

Samassa hyökkäyksessä kärsi myös Tata Groupin keräämä yksi Intian arvokkaimmista taidekokoelmista (2 300 teosta), jossa on miljoonien eurojen arvosta vanhempaa taidetta ja nykytaidetta. Tatan perhe on muuten merkittävä taidemesenaatti Intiassa.

Pahiten tuhoutui kuuluisa Maqbul Fida Husain (s. 1915) maalaustriptyykki, joka sijaitsi hotellin aulassa Onneksi taiteilija Husain on luvannut maalata uuden maalaussarjan hotellille kunnioituksena kaikkia niitä hotellin työntekijöitä kohtaan, jotka uhrasivat henkensä hotellin asukkaiden puolesta. - Todella kaunis ele taiteilijalta.

Séraphine-näyttely Pariisissa ja elokuva tulossa

Olin pari viikkoa sitten Muséet Maillolissa Pariisissa sieltä kotoisin olevan kälyni kanssa. Kyseessä on pieni ja kiinnostava joen eteläpuolella sijaitseva museo, joka perustuu Dina Viernyn yhden Ranskan taidemaailman arvostetuimman vaikuttajan taidekokoelmaan.



Dina Vierny oli Henry Matissen, Pierre Bonnardin ja kuvanveistäjä Aristide Maillolin mallina eli vaikutti monissa taideteoksissa ja myöhemmin itse arvostettuna taiteen välittäjänä. Viernyn molemmat pojat ovat museossa töissä ja toinen pojista, kuraattori Bertrand Lorquin oli oppaanamme museossa esitellen kunkin taideteoksen tarinan.

Museossa oli parhaillaan valtava yleisöryntäys, koska siellä on esillä Séraphine Louis (1864-1942) nimisen taiteilijan näyttely. Taiteilijasta on juuri tehty tositapahtumiin perustuva elokuva, jonka on ohjannut Martin Provost. Elokuva kertoo, miten Séraphine niminen palvelija tutustuu saksalaiseen taidekriitikkoon ja taidekauppias Wilhem Uhdeen siivotessaan tämän asuntoa. Palvelustyön ohella Séraphine maalaa teoksia kuin viimeistä päivää.

Kerran Uhde törmää yhteen Séraphinen maalaukseen ja hämmästyy lahjakkuudesta ja niin hämmentyvät kyllä kaikki Muséet Maillolin vieraatkin, jotka näkevät nyt Séraphinen maalauksia esillä. Kerrassaan upeita. Séraphinen töitä on tärkeimpien museoiden kokoelmissa huolimatta siitä, että hänen julkinen taiteilijauransa kesti vain kolme vuotta. Hän sairastui psyykkisesti ja kuoli nuorena.

Näyttely on esillä 5. tammikuuta asti. Näytteillä on muuten myös aivan tajuttoman upeita venäläisen abstraktin ekspressionismin töitä kreikkalaisen suurkeräilijän kokoelmasta.

Tutustu: Séraphinen maalaus Moman kokoelmasta.

Svärdiltä valoa



Helsingissä Bulevardilla sijaitsevassa Galleria Aspiksessa oli viime viikolla erikoisen näyttelyn avajaiset. Taiteilija Jori Svärd oli loihtinut muiden hylkäämistä erilaisista materiaaleista valaisimia, jotka poikkeavat hyvin paljon totutuista lampuista. Valaisimet ovat erittäin taiteellisia, kiinnostavia ja vielä edullisiakin taideteoksiksi, muutaman sadan euron hintaisia. Suosittelen vaikka joululahjaksi jollekin tyylitietoiselle ja taidetta arvostavalle ihmiselle.

Kävin toistamiseen katsomassa Samuli Heimosen näyttelyn. Nyt kameraan tallentui jänisaiheinen maalaus.



Olikin kiva nähdä taiteilija linnanjuhlissa ja myös monia muita taiteilijoita, kuten Topi Ruotsalainen, Pekka Jylhä ja Elina Brotherus. Hyvä, että korkeakulttuuria edelleen arvostetaan. Tosin, mielestäni kaikki Pro Finlandia –mitalin saaneet ansioituneet taiteilijat pitäisi kutsua linnan juhliin, eikä vain osa heistä. He ovat sen todella ansainneet.

Näkökulma nurin

Kävin erään porilaisen keräilijättären luona arvioimassa teosten hintoja. Yksi maalaus oli nurinpäin seinällä. Kysyin syytä sille ja keräilijä vastasi olevansa taikauskoinen ja uskoi, että teos antaisi suopeampaa onnea, jos se olisi toisinpäin. Niin, taide herättää joka sortin tuntemuksia ja kaikki ovat sallittuja. Kun tulin kotiin, aloin itsekin miettiä, voisiko joitakin maalauksia kääntää ylösalaisin. Antaisiko vaihtelu uusia näkökulmia teoksiin ja mitä taiteilijat itse niistä ajattelisivat?

Näin Lontoossa pari viikkoa sitten Tate ModernissaTate Turner Prizen uudet ehdokkaat. Olin täysin äimistynyt. Yksikään teos ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, pikemminkin negatiivisen. Oikeastaan niinkään ei asiaa voi ilmaista, koska yhtä videoteosta katsoessa nukuin äärimmäisen sikeät päiväunet. Tuli ikävä tasokasta suomalaista videotaidetta.

Toisaalta Tatessa oli samaan aikaan Francis Baconin näyttely ja se kaikessa upeudessaan ravisteli nopeasti Prize ehdokkaat pois mielestä. Baconin näyttely oli loistava. Bacon on aina osannut olla ristiriitaisia ajatuksia herättävä taiteilija. Muistan, että vielä pari vuotta sitten en oikein pitänyt lainkaan hänen töistään, nyt rakastan niitä. Seurassani ollut israelilaisrouva ei pitänyt taas ollenkaan Baconin ihmisen muotoja vääristävistä töistä.

Niin ikään Lontoossa Saatchin uusi taidemuseo on siirtynyt joen paremmalle puolelle ja on vertaansa vailla. Museo avattiin lokakuun puolivälissä Frieze-nykytaiteen messujen yhteydessä. Ison rakennuksen kaikkiin näyttelysaleihin on tuotu Saatchin keräämää kiinalaista taidetta.

Kiinalaisia shokkeja

Kiinalaiset taiteilijat todella osaavat shokeerata kunnolla katsojansa. Ehkä he käyvät läpi veristä diktatuurin historiaansa taiteen keinoin. Kanssani ollut juutalaisrouva, jonka koko suku äitiä ja isää lukuun ottamatta kuolivat Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä, koki tämänkin näyttelyn liian kauheaksi ja liian henkilökohtaiseksi. Ohessa on kuvia kiinalaisten taiteilijoiden töistä. Tämä saattaa kuulostaa rumalta sanomiselta, mutta en kirjoita esille kiinalaisten taiteilijoiden nimiä, koska en muista niitä, vaikka miten yritän opetella ulkoa. Uskon myös, että jos nimet olisi mainittu, lukijat unohtaisivat nimet heti.






Menestystä Art Helsingissä

Suomen ensimmäiset nykytaiteen messut Art Helsinki 2008 pidettiin samaan aikaan kuin Lontoon Frieze messut, mikä on sikäli harmi, koska nykyään aika moni taidemaailman henkilö käy näillä ulkomaisilla messuilla. Kotimaiset nykytaiteen messut oli menestys. Teoksia oli mennyt paljon kaupaksi, mikä luo galleristeille kiinnostuksen osallistua seuraavillekin messuille.

Nykypäivänä taidemessut on todettu kaikista edullisimmaksi ja parhaimmaksi tavaksi mainostaa omaa galleriaa ja taiteilijoita. Messujen kutsuvierasavajaiset olivat ennenkuulumattoman täynnä taidemaailman avainhenkilöitä. Tilaisuudessa täytyi oikein miettiä kuka puuttui. Tilaisuudessa oli esimerkiksi useita museonjohtajia, muun muassa Emman johtaja Markku Valkonen, taiteen keräilijä John Linden, taidekriitikot Anu Uimonen ja Jukka Yli-Lassila, taiteilija ja tohtori Kimmo Sarje, viime vuoden nuori taiteilija Hans-Cristian Berg, Roomassa asuva taiteilija Hannu Palosuo ja designeri ja taiteen keräilijä Ristomatti Ratia, John Nurmisen taidekonservaattorit Hannele Heporauta ja Kuvaston Maria Rehbinder jne.

Upea Heimonen Helsingissä



Samuli Heimosen näyttelyn avajaiset pidettiin lokakuun lopulla Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa. Avajaisvieraina oli taidemaailman avainhenkilöitä muun muassa museoiden ylijohtaja Risto Ruohonen ja Taidekeskus Salmelan Tuomas Hoikkala. Näyttelyssä oli myös Heimosen ihan kaikista tuoreinta tämän vuoden tuotantoa. Uudet maalaukset ovat mielettömän vaikuttavia, aivan kansainvälistä tasoa.



Vartijat tarpeen

Turun linnan taiteeseen kohdistunut sabotaasi on harmillinen tapahtuma. Tulee vaan mieleeni, miten Suomi kansainvälistyy tässäkin asiassa.

Tuoreimmassa kirjassani Röyhkeästi ryöstettyä taidetta kerron, miten eri maissa on muutamia kertoja käynyt niin, että henkisesti häiriintynyt ihminen on karannut mielisairaalasta ja mennyt saman tien kuuluisaan taidemuseoon heittämään happoa maalauksen päälle. Tämän on saanut tuta muun muassa Pablo Picasson maalaus ja Vincent van Goghin maalaus. Juuri näiden sabotaasien takia salissa olisi oltava vartija, joka pystyy nopeasti reagoimaan uhkatilanteeseen. Pelkkä valvontakamera ei auttaisi tällaisessa tilanteessa lainkaan.

Taiteilijan vapaus

Eläinmaailmasta linnut ovat minulle läheisimpiä. Huomaan usein vertaavani taiteilijoita lintuihin. Taiteilijat ovat yhtä vapaita kuin linnut lentämään yhteiskunnassa muun muassa ilman tiukkoja rajoja yhteiskuntaluokkiin, käyttäytymiskoodeihin, hallittuihin ja hillittyihin käytöksiin. Taiteilija voi pitää rajat, mutta ei ole pakko ja hänelle on sallittua muukin vapaamielisempi asenne. Ehkä luovuus kukkii vain vapauden kautta. Häkkiin suljettuna lintu ei osaa enää lentää pitkälle.

Syyskuussa Galleria Krista Mikkolalla oli Miina Äkkijyrkän näyttely, joka sai paljon huomiota medialtakin. Eikä suotta. Äkkijyrkän lehmät ovat ajattoman taiteellisia ja kun niihin lisää herkulliset värit, on kiinnostus taattu. Myös muutama julkisuuden henkilö, kuten ravintolamoguli Sedu Koskinen ja designerguru Ristomatti Ratia hankkivat äkkijyrkkäteoksia kokoelmiinsa.




Taidesijoittaminen on vaativa laji

Viime päivien talouden levottomuus on saanut monet sijoittajat kääntämään katseensa taiteen suuntaan. Kaikki ovat hyvin tervetulleita taidemarkkinoille. Se on silti sanottava, että taideteos ei käyttäydy kuin osake, vaikka usein siihen verrataankin. Huomaan usein pohtivani sitä, miten haastavaa taidesijoittaminen oikeasti on. Taidesijoittaminen on ehkä yksi kunnianhimoisimmista, intohimoisimmista ja kauneimmista sijoittamisen lajeista. Silti yleensä ajatellaan juuri päinvastoin.

Taiteen keräilyn voisi sanoa olevan helppoa, koska keräillä voi aivan oman mielensä mukaan tarvitsematta miettiä oston yhteydessä sitä kantaako hinta vielä korkeammalle myöhemmin. Taidesijoittamisessa on jo ostotilanteessa osattava aavistaa tulevaisuuden trendit ja oltava mahdollisuus hankkia parasta laatua sopivaan hintaan. Hinnoittelu onkin hyvin tärkeä asia, mutta samalla myös vaikeaa. Työkaluja ja määritteitä hinnan mittaamiseen on monta ja ne kaikki täytyisi tiedostaa, jotta työlle tulisi oikea hinta. Samasta teoksesta saattaa olla erilainen kysyntä eri puolilla Suomea ja hinnoissakin on pieniä eroja.

Talouden suhdannevaihtelut saavat onneksi taidemarkkinoille paljon hyvääkin aikaiseksi, muun muassa siten, että ne luovat aktiivisuutta markkinoihin, teosten hintoihin tulee muutoksia, tulee muotivaihtelua ja se luo uutta kiinnostusta. Suhdannevaihtelut usein myös lisäävät tai vähentävät taiteen keräilijöitä, mikä muuttaa taidemakua. Suhdannevaihteluiden myötä lisäksi ylihinnoittelu tasoittuu ja ennen kaikkea parhaimpia teoksia tulee kiertoon. Laskusuhdanne vaikuttaa taidemarkkinoilla eniten markkinointiportaaseen pienempinä ostajamäärinä, katteina ja maltillisimpina hintojen nousuina.

Tarkat valokopiot hämäävät

Keskustelin vaasalaisten Kuntsin ja Tikanojan taidemuseoiden johtajan Ann-Maija Salinin kanssa kuluneella viikolla siitä, miten Suomessakin on jonkin verran tauluja, joiden omistaja uskoo olevan aitoja maalauksia, mutta ne ovat tosiasiassa hyvin tarkkoja valokopiota maalauksista. Niihin törmää aina silloin tällöin ja siksi asiaa olisi hyvä tuoda välillä julkisuuteen. Tiedolla ei välttämättä ole muuta merkitystä kuin se, että ostaja ei maksa maalauksen hintaa vaan kehystetystä valokopiosta.

Olin sijoittamassa oheisessa kuvassa näkyvää Topi Ruotsalaisen teosta seinälle ja oli pakko ottaa kuva maalauksesta. Työ on niin vaikuttava. Maalaus on sijoitettuna Helsingissä Ässäkeskuksen henkilöstöravintolan edessä.


Huippumaalaus sykähdyttää

Aika harvoin, mutta silloin tällöin, viimeksi kuluneella viikolla minua suoranaisesti huippasi nähdessäni Suomessa erittäin kalliin ulkomaalaisen huippumaalauksen. Näitä löytyy tosiaan Suomestakin erinäisistä kokoelmista. Esimerkiksi yksi asunto oli Helsingissä hankittu vain arvoteoksen pitopaikaksi. Ulkomaalaisten mestariteosten hinnat ovat niin korkeita, että niitä ei edes halua arvioida. Jottei tarvitse pelätä varkaita, on ihan hyvä, että hinnat ovat epäselviä suurimmalle osalle.

Toinen huimaus tuli ihan lähipäivänä, kun olin arvioimassa taidekokoelmaa. Keskitasoa, tuumailin kokoelmasta, kunnes avasin yhden huolellisesti pahvin sisään pakatun teoksen. Esiin kaivautui merkittävä teos suomalaisessa taidehistorian kirjoituksessa. Tällaiset yllättävät kohtaamiset ovat harvinaisia, mutta aina silloin tällöin tapahtuvia ja kyllä siinä pulssi siinä nousee.

Hyvän teoksen matkassa

Olen huomannut myös taiteilijaksi haluavien kehitystasoa arvioitaessa sen, että jostakin syystä katseeni kiinnittyy maalauksissa aina valkoisen värin käyttöön, siihen, miten hyvin valkoisella on osattu elävöittää pintaa. Ikuinen pohdinnan aihe on myös se, mistä tietää, onko teos onnistunut? Oma vastaukseni on se, että silloin kun teos elää omaa elämäänsä tai vie katsojansa toiseen ulottuvuuteen ilman, että epäilisi hetkeäkään taiteilijan lahjoja.

Laitinen-Laiho: Salmela - Boston - Lauttasaari
Kesäkuun alussa oli jälleen Taidekeskus Salmelan kesäkauden avajaiset. Oli niin piristävää nähdä, miten paljon ihmisiä tulee paikan päälle pitkienkin matkojen takaa. Avajaiskonsertissa soivat kauneimmat musiikkikappaleet, muun muassa Rakastan elämää, Moskovan valot ja Oi muistatko vielä sen virren. Konsertin jälkeen silmät kostuneina, tuhatpäinen kesää janoava kutsuvierasjoukko kuunteli Salmelan toiminnanjohtajan Tuomas Hoikkalan, presidentti Martti Ahtisaaren ja SOK:n pääjohtaja Arto Hiltusen lämpimiä puheita.

Kierros Salmelan eri rakennuksissa voiteli sielua. Paikka on täynnä laatutaidetta, nuorten taiteilijoiden tulevaisuudenunelmia, ystävällisiä taideihmisiä ja kesätuulella olevia keräilijöitä. Mikä mahtava taidecoctail.

Bostonin taidemuseot

Olin Bostonissa Association of Cultural Economicsin konferenssissa esittelemässä uutta tutkimustani taiteen hinnanmuodostuksesta sukupuolikysymyksen kautta. Kaikki paikalliset sanoivat, ettei kaupungista voi poistua käymättä katsomassa kahta tärkeintä museota: Isabella Stewart Gardnerin yksityismuseota ja Bostonin taidemuseota (Museum of Fine Arts). Ne kun ovat Red Socksin ja Kennedyjen kotikaupungin lisäksi paikkakunnan maailmankuuluja ylpeydenaiheita.

Museot tekivät minuun suuren vaikutuksen. Taidemuseossa oli todellakin uskomattoman hienoja teoksia, mm. varmasti maailman upein intialaisen taiteen kokoelma. Suurin osa aarteista oli silti tuotu Euroopasta, jopa ruotsalainen Anders Zorn oli edustettuna kaksinkappalein. Ensivaikutelma nähdä skandinaavitaidetta siinä museossa oli myönteinen, mutta silti poislähtiessäni olin lapsellisen harmistuneella tuulella. Miksi museossa ei ollut Edelfeltiä, jos kerran oli Zornia?

Isabella Stewart Gardnerin museo oli aivan erilainen kuin mitä olin kuvitellut ja vaikka olin nähnyt paljon kuvia. Olinhan käsitellyt tätä museota erityisen paljon taidevarkauskirjassani. Tämä on nimittäin se maailmankuulu museo, jonka vuoden 1990 suuri taidevarkaus on edelleen ratkaisematta ja viiden miljoonan dollarin vihjepalkkio on voimassa.

Museossa oli kaikki edelleen samoissa paikoissa kuin rouva Gardnerin kuollessa, mutta Gardnerin museo oli pelottava. Tuntui kuin museo olisi ollut niin täynnä haamuja, että hädin tuskin siellä mahtui liikkumaan. Haluaisin todella kuulla, onko kenelläkään muulla ollut samanlaista kummituskokemusta tästä museosta?

Showroom in Lauttasaari

Kävin katsastamassa taiteilija Jani Leinosen Helsingin Lauttasaareen avaaman uuden taidegallerian Showroom X:n (Lauttasaarentie 7). Galleria on sisustettu täysin valkoiseksi kauttaaltaan ja on visuaalisuudeltaan elegantti, jopa lämminhenkinen. Ensimmäiseen näyttelyyn valitut teokset olivat kaikki hengeltään niin kansainvälisiä, museaalisia kuin yksityiskeräilijän makuunkin sopivia. Siksi kaikki menestymisen merkit näyttävät hyvältä, samoin omistajien vahva suhdeverkosto. Onnea uudelle gallerialle! P.S. Galleriaan mentäessä täytyy varata aika ensin soittamalla.

Vinkit taidekesään

1. Taidekeskus Salmela. Myynnissä mm. Sam Vannin maalauksia ja grafiikkaa
2. Helsingin kaupungin taidemuseo, Meilahti. Esillä Sam Vannin taidetta
3. Retretti, Punkaharju
4. Mäntän kuvataideviikot, Mänttä
5. Alpo Jaakolan taidetalo, Loimaa

Vinkiksi kaikille niille lukijoille, jotka ovat sekä dekkareiden että taiteen ystäviä: Mirva Saukkola on kirjoittanut kolmannen salapoliisiromaaninsa, jossa on mielenkiintoista luettavaa erityisesti heille, joille taiderikollisuus ja taidekauppa tarjoavat herkullisia aineksia murhavyyhdin ratkaisuun. Saukkola on filosofian tohtori Turun yliopistosta ja toimii nykyään Elle -naisten muotijulkaisun päätoimittajana eli mehukkaita aineksia on kirjoittajalla omasta takaa. Kirjan nimi on Hautajaishäät ja kustantajana on Mäkelä kustannus, 2008. Suosittelen.

Viime päivinä minua on kovasti askarruttanut erityisesti Vaasan ja koko Etelä-Pohjanmaan läänin taidekauppa. Miten on mahdollista, että Suomessa on yksi lääni, missä on osattu esimerkillisesti hoitaa taiteilijoiden markkinointia ja taidekauppaa.

Vaasassa ja lähialueilla on karkeasti arvioiden 30 prosenttia koko maan arvotaiteesta. Tämän alueen taiteilijoita on komeasti nostettu esille ja yllättävän monen jo edesmenneen taiteilijan tuotannolla on valtakunnallista jälkimarkkina-arvoa. Itse uskon, että alueella on ollut niin hyviä taidekauppiaita ja uskollisia taiteen keräilijöitä, että alueen taide on päässyt kukoistamaan. Hyvää taidettahan tehdään joka puolella Suomea, mutta kaikki eivät pääse esille. Olisi kiva kuulla jos lukijoilla on ajatuksia tästä.

Aina kun luen kotimaisia lehtiä, salaa toivon, että haastatellut ihmiset kertoisivat taidehankinnoistaan tai taideharrastuksestaan ja siten nostaisivat kotimaisten taiteilijoiden nimiä esille. Pääsääntöisesti nykypäivänä näin ei tapahdu, vaikka se mielestäni kyllä kuuluisi sivistysvaltion julkisuuden henkilöille. Suureksi hämmästykseksi luin jostain lehdestä, että epämääräisellä maineella julkisuuteen noussut Johanna Tukiainen ilmoitti pitävänsä taiteesta. Toivon Tukiaiselle hyviä hetkiä taiteen parissa ja että taideharrastus myös rauhoittaisi vallatonta elämää. Muut julkkikset voisivatkin nyt ottaa hänestä esimerkkiä.

Olin kuluneella viikolla tapaamisessa, jossa oli lisäkseni viinisijoittaja ja postimerkkeihin sijoittavia. Viini, postimerkit ja taide ovat kaikki hyviä sijoituskohteita, jos sijoitus osataan tehdä oikein. Silti kasvoillani näkyi varmaan hieman ilkikurinen hymy, koska ajattelin, että siinä missä viinisijoittaja ei voi koskaan juoda sijoitustaan, vain antaa pullon maata kellarissa ja postimerkkisijoittaja voi nauttia sijoituksestaan vain suurennuslasin läpi, voi taidesijoittaja oikeasti nauttia sijoituksestaan. No, joku voisi vinoilla taidesijoittajalle, että niin taideteos voi kodin seinällä toimia jopa alttarina tai oraakkelina katsojalleen.

Olen myös pohdiskellut nykytaiteen museo Kiasman brändiä ja miettinyt sitä, miksi sen imagoarvo tuntuu jämähtäneen jonnekin liian alhaiselle tasolle. Museolla olisi kaikki mahdollisuudet tehdä imagostaan todella raudanlujan, mutta vielä vaikuttaa siltä, että välimatka taiteen tekijöiden ja suuren yleisön välillä on aivan liian suuri. Toisaalta, ehkä museo ei edes halua välimatkan lyhentyvän. Onneksi kynnys mennä eläväiseen museokahvilaan on sentään matala. Koska muuten mahtaa tuoreen kansainvälisen mallin mukaisesti tulla museomyymälä Helsinki-Vantaan lentokentälle?

Olen koko helteisen länsirannikon heinäkuun tutkinut, kirjoittanut ja pohtinut niinkin synkkää uutta tutkimuskohdettani kuin taide ja terrorismi. Nämä asiat yhdessä tuntuvat varmasti äkkiseltään olevan valovuosien päässä toisistaan, mutta tarkempi tirkistely asiaan muuttaa mielipiteen. Näiden käsitteiden nivoutuminen yhteen on skenaario, jolla odotetaan olevan entistä enemmän kohtaamisia tulevaisuudessa.

Mitä enemmän kuvataide saa uusia ulottuvuuksia, historiallista syvyyttä ja taloudellista arvoa samanaikaisesti, sitä vahvemmin siitä on tulossa yksi terrorismin kohde. Kansainvälisellä tutkimuskentällä terrorismia taiteen tuhoutumisen kauhuskenaariona on tuore tutkimuskohde. Takavuosian terroristit eivät tyypillisesti ole olleet kiinnostuneita sellaisista asioista, joissa ei ole ihmisuhreja, koska ne eivät saa tarpeeksi median huomiota. Nyt viime vuosien taiderikollisuudet ovat saaneet myös median megahuomiota ja siitä innostuvat myös nämä kaaosta, huomiota ja valtaa haluavat kadotetut sielut. No aiheesta syvällisemmin myöhemmin…

Suomi-Areena, MTV3 ja Taloustaito järjestivät Porissa jatsien yhteydessä onnistuneen taidekeskustelun. Paljon puhetta riitti taidemarkkinoiden ongelmakohdista, mutta lopputunnelma oli se, että olemme uuden aikakauden portilla. Muutoksiin ja parannuksiin ollaan valmiita, ja menneiden aikojen kateus ja politiikkataakat tuntuvat olevan poistettavissa. Uskon, että yhteistoiminnalla ja tahtotilalla asiat saadaan parantumaan.

Olen laskenut, että kuluneen vuoden aikana yksittäisistä taiteilijoista olen kaikista eniten vastannut kysymyksiin, jotka koskevat taiteilijaprofessori Eero Nelimarkkaa. Olen pohtinut syytä tähän ja tullut siihen tulokseen, että koska Nelimarkan tuotanto on laaja, taiteilija on hyvin arvostettu, teokset ovat sopivan kansalliskonservatiivisia ja myös suhteellisen edullisia, koskettavat Nelimarkan teokset tarpeeksi monia keräilijätahoja. Erityisen paljon vaikuttaa myös se, että 1980-luvulla Nelimarkan töiden hinnat moninkertaistuivat ja ne vaihtoivat monesti omistajia. Vaikka 20 vuotta sitten oli Nelimarkan taidekaupan huippuvuodet, tuntuu kiinnostus olevan kestävää. Tälläkin hetkellä joku miettii Nelimarkan työn ostamista, joku myymistä ja joku uudelleen sijoittelua.

Olin katsomassa viime viikolla Lontoossa Waterloon rautatieasemalla maailmankuulun graffititaiteilija Banksyn asematunneliin maalaamaa graffitia. Banksyn työt ovat yksinkertaisesti upeita, siis graffitin lisäksi veistokset ja maalaukset. Suurta kiinnostusta lisää kieltämättä legendan kasvu. Taiteilija kun ei suostu näyttämään kasvojaan julkisuudessa, saati antamaan mitään haastattelua.

Tämä julkisuudelta pakeneminen vahvistaa myyttiä entisestään ja hinnat sen kuin kasvavat. Uskon, että jo parin vuoden kuluttua Banksyn työt ovat samaa hintaluokkaa kuin maailman kalleimpien taiteilijoiden Jeff Koonsin, Damien Hirstin ja Lucian Freudin työt.

Ulkomaisia taidenäyttelyitä kierrellessä tulee usein toivoneeksi suomalaisten taiteilijoiden olevan ykkösnimiä maailmalla. Miksei osa suomalaisista taiteilijoista voisi saada maistaa kuvataiteen tähtimaailmaa? Suomalainen nykytaide kun on todella korkeatasoista kansainvälisesti vertailtuna. Onkohan ongelmana sitten kuitenkin se, että Suomessa halutaan liikaa tasapäistää kaikki lahjakkuus ja on liian suuri into ampua menestyjät alas.

Toisaalta nuoret taiteilijat laittavat monesti kovat hinnat töilleen heti kun niitä saadaan vähän myytyä ja se on väärä tapa menestyä, koska taidemarkkinat ovat niin pienet ja erityisesti nykytaiteen keräilijöiden piiri. Heillä ei ole tarpeeksi voimaa nostaa nuorta taiteilijaa vielä ylemmäs ennen kuin taidepiirit kritisoivat taiteilijan alas tai vaikenevat taiteilijasta aina siihen asti että tulee kuolinilmoitus.

Suomalaisesta valokuvataiteesta sijoituskohteena on todettava, että kärkijoukon hinnat tulevat vielä moninkertaistumaan tulevaisuudessa. Valokuvataiteen tekniikassa ja keräilykohteissa on suomalaisella taiteella oma merkittävä osuutensa. Hinnat tosin tullaan nostamaan ensin ulkomailla, ei Suomessa. Kiertely lontoolaisissa gallerioissa paljasti sen, miten ikävä tuli laadulla tehtyjä kotimaisia valokuvataideteoksia.

Taas on yksi kuukausi takana ja olen entistä enemmän vakuuttunut siitä, miten paljon taide antaa henkistä sisältöä ihmisille. Taide ei välttämättä ota mitään, ei vaadi mitään vain antaa paljon. Hienoa!

Kaikista maailman suurimmista taidekeskuksista New York tarjoaa suurimmat nautinnot. Ehkä osittain kaupungin boheemin sykkeen vuoksi, ehkä osittain siksi, että turismi ei jostain syystä ole niin näkyvää edes tunnetuimmissa taidemuseoissa kuin eurooppalaisissa megamuseoissa. Silti esimerkiksi Museum of Modern Art jaksaa hämmästyttää sillä, että museon maine ei todellakaan ole yhtä rakennuksen kanssa. Rakennuksen arkkitehtuuri jopa vähentää maailman huipputeosten luomaa nautintojen sinfoniaa.

Kiinalaiset osaavat yllättää positiivisesti

Guggenheimin museon Cai Guo-Qiangin I want to Believe –näyttely on mielettömän hieno. Teokset on tehty suurella rahalla, mutta jos taiteilija on noin lahjakas, eivät kustannuksetkaan ole menneet hukkaan. Taiteilija mestaroi ilotulitteilla installaatioita ja sen lisäksi räjäyttää mustuneita kuvioita kankaalle. Susilauman juoksu kohti kattoa sekä useiden autojen voltit keskellä spiraalinmuotoista rakennusarkkitehtuuria hämmästyttävät kyllä jokaisen kävijän, jopa kaiken nähneet taidekyynikot. Kiinalainen taide jyllää myös taidehuutokaupoissa. Esimerkiksi Sotheby’sin huutokaupassa myynnissä olleet kiinalaiset teokset antavat kummasti piristettä vuosikausia samojen taiteilijoiden teoksia esittäneille huutokaupoille.

Nykytaide on kuumaa

Juuri New Yorkin Christie’sillä huutokaupattiin Lucian Freudin maalaus 21,5 miljoonalla eurolla. Tämä ei ole mikään yllätys. Freud on kova nimi joka puolella taidepiireissä, myös markkinoiden puolella. Samanaikaisesti New Yorkissa on havaittavissa kova inflaatiokierre, mikä näkyy myös taiteen hinnoissa. Voi sanoa, että New Yorkin taidemarkkinoilla on meneillään 2000-luvun taidebuumi eli markkinahäiriötä nykytaiteen hinnoissa. Nykytaide on tosi hot ja hinnat ovat korkeat, mutta toisaalta ostajia riittää. Sotheby’sin huutokaupan näytössä vieressäni kulki teoksia katsomassa muotisuunnittelija Valentino henkivartijoineen. Hän on yksi niistä tyypeistä, jotka ostavat kansainvälistä nykytaidetta ja pitävät osaltaan hintoja ylhäällä.

Calder, Dubuffet, Chagall, Moore

International Fine Art Fair oli tylsä kuin mikäkin. Suurin osa teoksista oli vanhoja pastoraalimaalauksia, joita ei jaksaisi millään katsoa. Loput työt olivat lähinnä samoja nimiä, mutta kiinnostavia silti, kuten Alexander Calder, Jean Dubuffet, Marc Chagall ja Henry Moore. Tuli myös testattua sekin, että tinkaaminen onnistuu hyvin isoillakin messuilla. Kälyni hankki vanhan veistoksen ja tinkiminen toimi sulavan länsimaisesti.

Taidekaupassa minua viehättää suuresti perheyhteisön arvon vaaliminen. Taiteen välittäjissä on useita perheisiin perustuvia yrityksiä, mm. Hagelstamin huutokaupat, jonka nuorempi polvi on perustanut Helsingissä Tehtaankadulla toimivan Apollo huutokaupat, jossa taiteen hintalaatusuhde on mitä mainioin. Tampereella Malkin perheellä on galleriaa, kokoelmaa ja kehystämöä. Piippo & Kalhaman galleriassa on koko perhe mukana, Brondalla on pitkät perinteet siitä, että perhe toimii yhdessä. Samoin Mäntyharjulla sijaitsevassa Taidekeskus Salmelassa koulutetaan toista sukupolvea legendaarisen sivistyskehdon vetäjäksi.

Taidekauppa on aina ollut jokseenkin salattu maailma asiakkaineen, joista ei saa puhua ja hintoineen, joiden tietoihin pääsee käsiksi vain ani harva. Ammattitaidon ja -salaisuuksien siirtyminen seuraavalle sukupolvelle isän tai äidin opettamana, on mitä kauneinta ja vaalimisen arvoista.

Toisaalta myös taiteen keräily on useimmiten lähes geneettistä. Monesti keräily siirtyy sukupolvelta toiselle. Yhden suvun monen sukupolven hallussa olleet taideteokset ovat jotain valtavan arvostettavaa. Tämä arvomaailma on koskettavaa, mutta se ei silti poista sitä taidesijoittamisen kiehtovaa tosiseikkaa, että osa taiteesta voidaan myydä nopeastikin oston jälkeen. Tämä on osa nykyaikaista taidesijoittamista ja keräilyä; ja pitää perinteikkään taidekaupan viriilinä.

Verkostoitumisen kulta-aika

Viime aikoina ovat lisääntyneet puheet, joiden mukaan taiteen myynti olisi hidastunut ja ostajat olisivat kaikonneet. Samaan aikaan muutamat taiteen välittäjät myyvät taidetta minkä ehtivät. Minkä päätelmän tällaisesta voi tehdä? Lähinnä sen, että aktiivinen taiteen myynti siirtyy heikomman ajan tullessa entistä harvemmalle taholle.

Parhaimmat taiteen välittäjät myyvät taidetta, olivat taloudelliset suhdanteet mitkä tahansa. Näillä välittäjillä on hyvä maine. Toisin sanoen he ovat henkilöitä, joihin keräilijöillä on ollut ilo tutustua ja säilyttää tuttavuus. Siksi näillä välittäjillä ovat parhaat verkostot ja taideteokset, joita myydä.

Entä ne muut, joilla ei myynti käy tarpeeksi hyvin? Todennäköisesti lisäverkostoituminen ei olisi pahitteeksi, samoin se, että taidetta viedään suoraan ostajille, eikä odoteta, että ostajat tulevat omaan liikkeeseen. Ehkä vielä pitäisi tarkistaa, mitä myy.

Taidetta on hyvin monenlaista ja eri tahojen taidemaku saattaa vaihdella suurestikin ja silti jokaiselle taidemaulle löytyy omat teoksensa ja hintatasonsa. Periaatteessa taiteen myynti on samaa kuin minkä tahansa muun ylellisyystuotteen myynti. On oltava oikea materiaali oikealle kohteelle.

Suomen kansa on nyt vauraampaa kuin koskaan ja on paljon ihmisiä, jotka etsivät sopivaa taidetta kotiinsa. Usein ostos jää tekemättä siksi, että he eivät vain ehdi kiertää etsimässä sopivia teoksia. Työelämässä olevilla on harvoin aikaa kiertää gallerioissa, mutta heillä olisi varaa hankkia mieluisa taideteos. Tämän yhtälön kuin saisi toimimaan paremmin, niin entistä useampi taideteos löytäisi nopeammin mieluisan kodin.

Taidetta ja ristiriitoja

Olen ollut kovin iloinen siitä, että tietyt kansainväliset taiteen keräilyyn liittyvät tavat omaksutaan myös Suomessa. Esimerkiksi taiteen sijoittaminen saniteettitiloihin on mitä hienoin tuore tapa Suomessa. Siellä ihmisillä on pakostakin hetki aikaa pysähtyä taiteen edessä. Miten erinomainen tila WC onkaan taiteelle ja siinä on juuri sopivasti ristiriitaa.

Autoilufanina mielessäni on käynyt myös ajatuksia siitä, miten taidetta saisi mukaan autojen sisustukseen. Toivottavasti joku insinööri jonakin kauniina päivänä keksisi, miten integroida taideteoksia kaikilla mausteilla sisustettavan auton sisäosiin.

Kaikkien näiden vuosien aikana, kun olen taidemarkkinoita tutkinut, on minua hämmästyttänyt, miten ihastuttavan ja rikastuttavan monivivahteista kuvataide on sisällöltään ja anniltaan. Osa harrastaa tai hankkii taidetta iloonsa, suruunsa, ylimääräisellä rahalla, kaipuun vuoksi tai vain siksi, että teos on lumonnut katsojansa ja luonut hänelle yllättäviä tunteita.

Taiteella on myös tarjota taloudellinen näkökulmansa, sillä teosten hinnat saattavat vielä jopa nousta tulevaisuudessa. Ainakin salaa jokainen teoksen omistaja sitä toivoo. Sitten on vielä kriminaaleja, jotka varastavat taidetta ajatellen, että saavat siitä hyvää rahallista tuottoa. Taiteesta on kyllä moneksi.

Sinänsä kiinnostavaa on myös se, että jokainen ihminen näkee kuvat ja värit eri tavoin eli ei ole vain yhtä tulkintaa. Riippuu myös ihmisen mielentilasta, mitä hän haluaa kuvassa nähdä. Tässä on myös yksi syy siihen, että taideteoksiin aina välillä kyllästytään. Se on täysin luonnollista. Usein on vielä niinkin, että sitten kun teoksen arvo kasvaa, siitä kiinnostutaan uudelleen tai toisella tavalla.

Mielestäni se, että taiteen asiantuntijat julistavat kovalla äänellä, miten taidetta pitäisi saada katsoa vain sen taiteellisesta näkökulmasta, on väärin ja kuvastaa liian elitististä, vanhanaikaista ja yhteiskunnallisesti luokittelevaa ajattelua. Taide on luovuuden vapautta ja siksi koskaan ei ole vain yhtä tulkintaa olemassa. Jokaisen ihmisen oma tulkinta taiteesta on se oikea. Taiteesta on lupa nauttia, ärsyyntyä, kiihottua, ansaita sillä tai vain tuntea, että omistaa keräilykohteen.

Oma monitulkintainen suhteeni taiteeseeni laajeni reippaasti jo opiskeluaikana 1990-luvun alussa ollessani töissä taidekaupassa. Samanaikaisesti Saksassa oli murhattu kaksi galleristia kalliiden ikonien vuoksi. Rikollisia ei saatu kiinni, ja asiaa tutkivat etsivät olivat löytäneet etsintäkuulutetuista johtolankoja, jotka kytkeytyivät suomalaiseen taidekauppaan.

Yhtenä päivänä ollessani töissä taidekaupassa, tuli viranomainen kertomaan tapauksessa ja tiedustelemaan, olinko nähnyt sen ja sen näköistä rikollista. En ollut siihen mennessä, mutta vähän kyselyn jälkeen olin lähes varma, että kuvaus ulkonäöstä osui erääseen ulkomaalaiseen asiakkaaseen, jolla oli psykopaatin katse. Tapaus alkoi raksuttaa kaksikymppisen opiskelijan päässä. Taiderikollisuus kiinnosti niin paljon, että harkitsin jopa väitöskirjan tekemistä aiheesta, mutta perheellisenä en uskaltanut. Taidekaupassa olin kuitenkin nähnyt jo yhtä ja toista ja olin liian tietoinen, että taiderikollisuuden käsitteestä voi suoraan ottaa taide-sanan pois ja puhua vain rikollisuudesta, jossa ahneus ja tunteettomuus kulkevat käsi kädessä ja taide on vain väline rikoksessa.

Taiteen monipuolisesta annista olen todennut myös sen, miten taide kaiken lisäksi antaa itselleni synninpäästöjä aina silloin, kun sitä tarvitsen. Esimerkiksi ulkomaanreissulla vaatteiden shoppailu voi joskus äityä aika majesteetilliseksi. Saattaisin tuntea suurta häpeää rahanmenetyksestä ja kerskakulutuksesta, mutta tällaista tunnetta ei tule, koska kaksi kertaa enemmän kuin käyn putiikeissa, käyn museoissa, gallerioissa, näyttelyissä ja huutokaupoissa nauttimassa taiteesta. Taide antaakin jännän vastapainon kulutukselle, joten pyhyys ja turhuus ovat vastakkainasettelussa, mutta silti hyvässä tasapainossa. Taiteen edessä kulutuksesta ripittäytyminen on aika ristiriitaista, mutta niin totta ja nautittavaa. Saavun aina kotiin synnit anteeksi annettuina ja silti matkalaukussa on jotain uutta ulkomaan vaatetusta.

Tuntuu jotenkin hyvältä huomata, että laskukaudesta puhutaan ja kulutusinto on hieman laantunut Suomessa. Laskusuhdanteessa ei ole varsinaisesti mitään positiivista, mutta se ainakin hillitsee sitä, ettei taideteoksista makseta liian korkeita hintoja. Myytävänä olevat teokset ovat samoja, oli talouden suhdanne mikä tahansa. Ainoa ero on. että nousukaudella ihmiset maksavat samoista teoksista entistä kalliimpia hintoja, jotka laskusuhdanteessa putoavat kysynnän laskiessa. Nyt taidemarkkinoilla eletään tätä silmällä pitäen ihanneaikoja. Ihmisillä on vielä varaa ostaa taidetta, mutta ei enää intoa maksaa ylimääräisiä hintoja.

Olin Roomassa kolme viikkoa sitten kiinnostavan näyttelyn 08 Sconfinamenti avajaisissa. Näyttely pidettiin Museo Nazionale di Castel Sant'Angelossa, joka on tunnettu linnana, jonne paavi aina pakeni Vatikaanista levottomina aikoina. Näyttelyyn oli koottu Baltian ja Välimeren maiden taidetta, ja suomalainen taide pääsi näyttävästi esille.

Roomassa jo toistakymmentä vuotta asuneella taiteilija Hannu Palosuolla on Italiassa hyvät kontaktiverkostot, ja tähänkin näyttelyyn hän oli saanut ujutettua sisään monen suomalaisen taiteilijan teoksen. Palosuon omia töitä oli myös esillä Rooman näyttelyssä, ja ystävänpäivänä hänellä oli näyttelyn avajaiset Monacossa erittäin arvostetussa Galleria Maretti Artessa. Taiteilijan mukaan avajaiset onnistuivat hyvin, koska hän sai myytyä teoksiaan ja tilaustöitään usealle kansainvälisesti kuuluisalle taholle. Palosuon töitä on muuten yllättävän monen suomalaisen suurjulkkiksen kotona seinällä.

Rooman näyttelyssä oli esillä myös suomalaistaiteilija Irina Schuvaloffin maalaus, joka sai paljon ihastusta italialaisilta. Kävin heti matkan jälkeen Irinan työhuoneella Helsingissä katsomassa, millaisia teoksia hän tekee nykyään. Työt olivatkin aika tavalla erilaisia kuin mitä Roomassa esillä ollut yksi maalaus kuvasti. Mielenkiintoista nähdä, miten uusi teema otetaan vastaan tältä lahjakkaalta nuorelta taiteilijalta.

Vierailin myös taiteilija Lauri Ahlgrenin ateljeessa Lallukassa. Ahlgrenin kirkkotaide tekee minuun aina suuren vaikutuksen. Kiinnitin ateljeessa huomiota siihen, miten taiteilija käyttää kaunista taivaan sinistä väriä miltei kaikissa teoksissaan. Puhuessani taiteilijan kanssa huomasin, että värihän on suoraan taiteilijan omien silmien värinen. Niitä silmiä olisi mielellään katsellut pidempäänkin, mutta en kehdannut.

Taiteilija Jani Leinosen näyttelyä oli myös pakko käydä katsomassa heti avajaispäivänä Galleria Krista Mikkolalla. Näyttely oli kieltämättä haasteellisen piristävä. Pornoaiheet ja kerjäläisteemat esitettyinä eri kontekstissa ovat kiehtova yhdistelmä. Erityisesti mieltä piristivät teosten kohtuulliset, jopa nöyrän edulliset hinnat. Sitä samaa toivoisi monesti joidenkin muidenkin taiteilijoiden teosten hinnoitteluun. Leinosen teoksia soisi hankittavan museoiden kokoelmiin, koska Leinonen kuitenkin tiivistää ajan hengen mainiosti, vaikkakin hyvin kärkevästi.

Porin Taidemuseossa on juuri auennut uusi näyttely. Siellä erityisesti jäi mieleeni Hanna Haaslahden videoinstallaatio, jossa ihmisfiguuria muistuttavat hahmot tai paremminkin varjot liikkuvat levottomasti museon ikkunaa vasten. Teos oli oikeastaan mielettömän hieno. Samantyyppinen teos on esillä Kiasmassa. Haaslahti on taiteilija, josta tulemme kuulemaan vielä paljon. Teokset ovat niin viimeisen päälle tehtyjä, että taiteilijalla on selvästi palava intohimo tehdä taidetta.

Tampereen Taidemuseossa on esillä vuoden nuoren taiteilijan Samuli Heimosen teoksia. Näyttelyä en ole vielä nähnyt, mutta kuvia olen saanut katsoa etukäteen. Olen todella otettu teoksista ja niin on moni muukin. Heimonen on taitava tekijä ja fiksu mies muutenkin. Taas yksi Taidekeskus Salmelan kasvateista teki suuren läpimurron, hatunnoston paikka jälleen Salmelalle.

Olin suunnitellut jo aikaisemmin, että tänä keväänä käyn katsomassa kansainvälisesti paljon puhutut uudet Dubain taidemessut. Olin varannut aikaa sitä varten maaliskuun lopulle, mutta kutsu Art and Antiques Dubai -taidemessujen ennakkonäyttöön tulikin jo helmikuussa, ja juuri lasten hiihtolomaviikolle. No, se siitä matkasta. Tilaisuus ja messut pidettiin kuulemma maailman ainoassa seitsemän tähden hotellissa Madinat Jumeirahilla. Olisi ollut todella piristävää arvioida itse paikan päällä, millaisesta taiteesta tämä hiekan ja runsaan auringonvalon keskellä asuva kansa pitää. Mutta öljyvaltion taidemaku sai nyt jäädä, kun oli perheen hiihtoretken aika.

Puolitoista viikkoa ilman taidetta ei onnistunut. Pakkohan Rukalla oli päästä katsomaan talvikauden taidenäyttelyä Ruka Stadionille. Näyttelyssä oli esillä Olli Joen, Fritz Jakobssonin, Jorma ja Marja Heleniuksen sekä Anna-Liisa Hakkaraisen taidetta. Näiden taiteilijoiden teokset olivat hyvin erilaisia teemoiltaan ja siksi näyttelyn anti oli runsas vierailijoilleen. Erityisesti Hakkaraisen naivistiset maalaukset jäivät mieleeni lapsekkaan raikkailla värityksillään.