Sirkka-Liisa Kivelä
Vanhusten pitkäaikainen laitoshoito pitää lakkauttaa
Jo vuosikymmeniä vanhustenhoitoa tutkinut ja kritisoinut professori Sirkka-Liisa Kivelä vaatii vanhusten pitkäkestoisen laitoshoidon asteittaista lakkauttamista. Tilalle hän kehittäisi yhteisöllistä palveluasumista ja tehostettua palveluasumista. Hän panostaisi myös geriatriaan eli vanhuslääketieteeseen, vanhuspsykiatriaan ja gerontologiseen hoitotyöhön.
Vaikka vanhustenhoito Suomessa ei ole täysin kurjassa tilanteessa ja hyvääkin löytyy, professori Sirkka-Liisa Kivelän mielestä parannettavaa on vielä kosolti. Vanhustenhoidon ongelmat ovat hänen mukaansa pitkäaikaisessa laitoshoidossa, joka on vanhakantaista ja sairaalamaista.
”Meillä on valitettavasti pitkäaikaislaitoksia, joissa on erittäin säilövä hoito. Tarkoitan tällä sitä, että näissä laitoksissa vanhuksia hoidetaan psyykenlääkkeillä ja ei muisteta sitä, että pitkäaikaislaitos on ihmisen koti. Hoidon perustana pitäisi olla kodinomaisuus ja normaali elämä”, Kivelä sanoo.
Vanhusten laitoshoitoon on Kivelän mukaan otettu akuutin sairaalahoidon hoitomalli. ”Siellä on lääkkeitä ja vuoteessa makuuttamista, ja muutamassa viikossa onkin sitten vanhan ihmisen liikuntakyky ja toimintakyky tuhoutunut. Ja näitä laitoksia on joka kaupungissa.”
Kivelä tähdentää, että iäkkäitä ihmisiä on paljon myös hyvässä hoidossa. Suomeen on perustettu palvelutaloja, tehostettua palveluasumista sekä ryhmäkoteja ja dementiaryhmäkoteja. Hän kuitenkin laskee, että huonokuntoisista vanhuksista noin 30 prosenttia on laitostavissa ja säilövissä pitkäaikaislaitoksissa.
”Vanhusten pitkäaikaiset laitoshoitopaikat pitäisi romuttaa ja tilalle tuoda tehostettua palveluasumista, jossa on myös yöllä henkilökuntaa”, Kivelä tähdentää.
Kortteliklubeja ja senioripysäkki
Myönteisenä vanhustenhoidossa Kivelä pitää myös niin sanottujen vanhusten kortteliklubien toiminnan lisääntymistä. Kortteliklubit ovat palvelukeskuksia, joista vanhukset voivat mm. ostaa ruokaa ja joissa järjestetään senioritansseja.
”Lisäksi meillä on muutamia järjestöjä, jotka ovat aktiivisesti kehittäneet huonokuntoisille vanhuksille puhelintukitoimintaa.”
Helsinki Mission eri puolilla Suomea järjestämää senioripysäkkitoimintaa Kivelä pitää myös erittäin tärkeänä, jota hän luonnehtii psykoterapeuttiseksi ryhmätoiminnaksi, joka ei ole vai pelkkää yhdessäoloa.
”Senioripysäkin toiminnassa on sellaisia ohjaajia, jotka tietävät paljon myös psykoterapiasta. Tämä Helsinki Mission senioripysäkkitoiminta on sinänsä sellaista, jota myös terveydenhuollon pitäisi tehdä”, Kivelä pohtii.
Liikaa psyykenlääkkeitä
Sirkka-Liisa Kivelä sanoo jo tutkimustenkin osoittavan, että pitkäaikaisessa laitoshoidossa Suomessa käytetään paljon psyykenlääkkeitä.
”Näyttöä on siitä, että vanhus saattaa saada kolmea, jopa neljää eri psyykenlääkettä. Pohjoismaiset vertailut pitkäaikaislaitoshoidosta osoittavat, että Tanskaan ja Ruotsiin verrattuna täällä käytetään kolminkertainen määrä psyykenlääkkeitä.”
Psyykenlääkitys vaikuttaa vanhukseen rajusti. ”Ne vievät ensinnäkin muistin. Ne häiritsevät myös muita älyllisiä kykyjä ja aiheuttavat syvää väsymystä. Lisäksi psykoosilääkkeet tekevät jäykäksi ja vievät vanhuksen liikuntakyvyn ja lisäävät kaatumistapaturmia”, Kivelä luettelee.
Vanhusten pitkäaikaisen laitoshoidon lakkauttaminen ja lääkityksen järkiperäistäminen ei Kivelän mielestä tulisi yhteiskunnalle yhtään sen kalliimmaksi kuin nykyinen järjestelmä.
”Jos hoidon ja vanhustenhuollon ideologia rakentuu sille pohjalle, että kaikella toiminnalla edistetään omatoimisuutta, itsenäistä selviytymistä sekä myös älyllisiä kykyjä ja mielenterveyden edistämistä yhteisöllisyydellä, ja lääkkeillä ei tuhota toimintakykyä, ihmisten toimintakyky säilyy pidempään. Luulen että tämä olisi halvempi järjestelmä kuin nykyinen.”
Vanhuksille yhteisöasuntoja
Pitkäaikaislaitokset pitäisi Kivelän mukaan lakkauttaa asteittain. ”Niissä on tällä hetkellä niin paljon liikuntakykynsä menettäneitä vanhuksia, että pakkohan meidän on ylläpitää niitä niin kauan kuin niissä näitä ihmisiä on. Mutta ei yhtään enää lisää vanhuksia laitoksiin, ja kaikki joilla on vähänkään liikuntakykyä jäljellä, pitäisi siirtää tehostettuun palveluasumiseen.”
Vanhuksen kotona asuminen on Kivelän mielestä aivan järkevää, mutta sen lisäksi pitäisi paljon enemmän rakentaa yhteisöllistä asumista. ”Lähtisin siitä, että järjestettäisiin yhteisöasuntoja, joihin seniorit voisivat muuttaa jo eläkkeelle jäätyään.”
Kivelä rakennuttaisi palvelutalot aluksi sellaisiksi, joissa voisivat asua myös suhteellisen hyväkuntoiset vanhukset, mutta niissä tulisi olla valmiudet myös tehostettuun palveluasumiseen. ”Korvaisin siis pitkäaikaisen laitoshoidon täysin palveluasumisella ja ryhmäkodeilla, dementiaryhmäkodeilla ja tehostetulla palveluasumisella.”
Kivelän mukaan yhteisöasunnot eivät romuttaisi sitä käsitystä, että oma koti on vanhukselle paras paikka elää. ”Pitkäaikaishoidon perusta on kodinomaisuus ja normaali elämä. Palveluasunto on koti, ja ennen muuta yhteisökoti, jossa jokaisella on lisäksi oma yksityinen koti.”
Kotona asuville vanhuksille Kivelä järjestäisi kuljetuspalveluita palvelukeskuksiin. ”Palveluita ei pitäisi tuoda sillä tavalla kotiin kuin tällä hetkellä tapahtuu, eli ovenraosta vinkautetaan ruoka. Antaisin järjestöille niin paljon rahaa, että ne pystyisivät järjestämään kotona asuville vanhuksille kuljetuspalveluita palvelukeskuksiin. Näin ihmiset eivät jäisi yksin asuntoihinsa.”
Vanhusten laitoshoidon purkamiseen ja yhteisöllisen asumisen rivakkaan kehittämiseen ei Kivelän mukaan ole lähdetty ensinnäkin siksi, että asiantuntemusta ei ole riittävästi. ”Voi myös olla, että kuntien ja kuntayhtymien on vain pitänyt ylläpitää laitosrakennuksia. Rakennukset sinänsä ovat pönkittäneet tätä järjestelmää. Lisäksi saattaa olla, että meillä suomalaisilla on vanhuuteen ja vanhenemiseen negatiivisempi ja holhoavampi kuva verrattuna esimerkiksi Tanskaan, jossa puhumani malli on toteutettu jo ajat sitten.”
Masentuneet vanhukset kätketty ongelma
Masentuneet vanhukset ovat Kivelän mielestä jopa heikommilla kuin dementiaa sairastavat. Hän laskee, että Suomessa nelisen prosenttia vanhuksista sairastaa vakavaa masennusta ja toiset nelisen prosenttia keskivaikeaa masennusta. Lievää masennusta potee lisäksi noin kahdeksan prosenttia vanhuksista. ”Nämä tarvitsivat hyvää hoitoa, terapeuttista tukemista ja kognitiivista terapiaa.”
”Masentuneet vanhukset eivät jaksa vaatia hoitoa ja ovat kotona nurkissaan passivoituneina. Masentuneet vanhukset ovat Suomessa kätketty ongelma.”
”Pidän masentuneiden vanhusten kohtaloa Suomessa vielä järkyttävämpänä kuin dementoituneiden, koska meillä dementiaa sairastavien hoitoa on loppujen lopuksi aika paljon kehitetty. Esimerkiksi dementiaryhmäkodeissa on hyviä hoitopaikkoja.”
Geriatreja on Suomessa liian vähän
Geriatreja eli vanhuslääketieteeseen erikoistuneita lääkäreitä on Kivelän mielestä Suomessa aivan liian vähän. ”Murentaisin myös koulutusjärjestelmät ja määräisin, että lääkärikoulutuksessa pitäisi olla paljon enemmän geriatrista tietotaitoa kuin tällä hetkellä. Lisäksi kaikki lääkärit lastenlääkäreitä lukuun ottamatta olisi täydennyskoulutettava geriatriaan. Myös geriatriseen tutkimukseen pitäisi saada omia ohjelmia.”
Myös ammattikorkeakoulujen opetuksessa pitäisi Kivelän mielestä huomioida vanhukset. ”Nykyisin pääsääntöisesti lasten hoitotyö on omana kokonaisuutenaan, mutta ei vanhusten hoitotyö. Gerontologista eli vanhusten hoitotyötä pitäisi opettaa kaikille sairaanhoitajille, terveydenhoitajille ja myös esimerkiksi fysioterapeuteille. Tämän tulisi olla peruskoulutuksessa pakollisena.”
Samoin myös sosiaalialan koulutusohjelmissa ammattikorkeakouluissa pitäisi Kivelän mukaan ottaa vanhusten sosiaalityö mukaan opetusohjelmiin.
Lisäksi vanhuspsykiatriasta pitäisi tehdä Kivelän mielestä erikoisala ja myös sairaanhoitajien tulisi saada hyvää vanhuspsykiatrista koulutusta. ”Masentuneiden vanhusten hoito ontuu meillä juuri sen vuoksi, että vanhuspsykiatriaa ei ole erikoisalana. Vanhuspsykiatrien tehtävänä on tietenkin vakavan masennuksen hoito, mutta heidän pitäisi myös kouluttaa perusterveydenhuollon henkilökuntaa, jotta lievät masennustilat osattaisiin hoitaa.”
Akuutissa hoidossa pyöröovisyndrooma
Myös vanhusten akuutissa hoidossa nykyinen järjestelmä on kallis, Kivelä sanoo ja kertoo tästä esimerkin.
”Nyt kun akuutissa hoidossa ei ole tarpeeksi geriatrista tietotaitoa, ei lääkäreillä eikä hoitajilla, tämä johtaa siihen, että vanhusta lääkitään sillä tavoin, että hän menee tokkuraan ja kaatuu kotonaan ja saa lonkkamurtuman. Lonkkamurtuma osataan kyllä hoitaa keskussairaalassa, mutta kun siellä ei ole geriatrista tietotaitoa, ei osata selvittää miksi vanhus kaatui eikä osata järjestää hänelle esimerkiksi psyykenlääkesaneerausta tai huimausta aiheuttavan muun lääkityksen saneerausta. Hänet pannaan samalla lääkityksellä takaisin kotiin ja siellä hän kaatuu kohta taas uudestaan.”
Kivelä kutsuu tätä järjettömäksi pyöröovisyndroomaksi. ”Tiedon puute johtaa aivan selvästi tällaiseen pyöröovisyndroomaan, ja tämä on vain yksi esimerkki tästä. En syytä lääkäreitä enkä hoitajia, vaan valtion päätöksentekoprosessia koulutuksesta. Koulutus ei vastaa yhteiskunnan tarpeita.”
”Kun jo 1990-luvulla nähtiin, että 85 vuotta täyttäneiden määrä alkaa nousta, geriatrian erikoislääkärikoulutus ja vanhuspsykiatrian erikoislääkäri- ja hoitajakoulutus olisi jo ajat sitten pitänyt laittaa kuntoon”, Kivelä tähdentää.
Riitta Rimmi
Kuka?
Nimi: Sirkka-Liisa Kivelä
Tehtävä: Turun yliopiston yleislääketieteen professori (virkavapaalla) ja geriatrian erikoislääkäri. Suomen Akatemian varttunut tutkija.
Miten itse haluaisit viettää vanhuutesi?
”En ole niin tarkkaan sitä miettinyt. Pidän kuitenkin yhteisöasumista tosi hyvänä ideana. Jos sairastuisin johonkin muistisairauteen, haluaisin olla erittäin kodinomaisessa asunnossa sellaisessa palvelutalossa, jossa ovet ovat lukossa, etten pääse karkailemaan, mutta jossa on hyvä hoito ja jossa tehdään myös aivan normaaleja elämään kuuluvia toimintoja, pelataan bingoa ja on tanssia. Siellä täytyy olla myös osaava lääkäri, joka osaa antaa minulle oikeat lääkkeet.”
Mitkä ovat onnellisen vanhuuden avaimet?
”Ensimmäisenä sanoisin, että siihen kuuluu myös oma ajatus vanhenemisesta. Yksi onnellisen vanhuuden avain on se, minkälaisen päämäärän itselleen on asettanut: päämäärä pitää asettaa siten, että niin kauan kuin minulla jalat ja pää kestävät ja vielä sittenkin kun ei enää kestä, minä osallistun.”