Huutokaupat ja keräily

Maailman kallein matto myytiin vuonna 2010 Christie´sin huutokaupassa Lontoossa. Se tuotti uskomattoman voiton myyjälleen, shokin alkuperäiselle omistajalleen ja oikeusjutun, jossa puntaroidaan huutokaupan järjestäjän vastuuta.

Tapahtumaketju alkoi siitä, kun leskeksi jäänyt baijerilaisrouva halusi päästä joistakin perintötavaroistaan – mm. vanhasta itämaisesta, käsinkudotusta matosta – eroon ja tarjosi niitä paikalliselle huutokaupan pitäjälle.

Tämän ehdotuksesta huutokauppaluetteloon pantiin maton lähtöhinnaksi 900 euroa. Se oli huutokaupan järjestäjältä vain karkea arvio, koska hän ei ollut varsinainen mattoasiantuntija – kuten hän rouvalle olikin sanonut. Rouva ilahtui, kun matosta maksettiin peräti 20 000 euroa.

Ostaja oli hampurilainen mattokauppias ja siis asiantuntija. Muita asiantuntijoita ei paikalla ollutkaan, koska huutokauppaluettelossa ei ollut matosta edes kuvaa.

Tämä kauppias arvasi tehneensä hyvät kaupat, muttei voinut sentään aavistaa, että arvohuutokauppoja järjestävän Christie´sin huutokaupassa, jonne hän siis tuon 1600-luvulta peräisin olevan maton vei, hinta nousisi peräti 7,2 miljoonaan euroon!

Kun leskirouva sai tietää asiasta, hän ei enää lainkaan ollut tyytyväinen saamaansa 20 000 euroon, vaan veti paikallisen huutokauppatalon oikeuteen ja vaati 350 000 euron korvauksia saamatta jääneistä rahoista.

Alioikeus päätti tämän vuoden tammikuussa, että korvauksille ei ole perusteita. Sitä ennen juristit olivat ehdottaneet, että huutokaupan pitäjä maksaisi leskirouvalle 80 000 euroa, mutta tämän juristit puolestaan totesivat, että se oli mahdotonta, koska pieni huutokauppayhtiö menisi moisista korvauksista konkurssiin.

Prosessi kuitenkin jatkuu, sillä leskirouva valittaa tuomiosta korkeampiin oikeusasteisiin.

Ihmeellisen maton uskomaton historia

Tämänkin maton tarina oli ihmeellinen osoitus siitä, että kellareiden ja vinttien kätköistä voi löytyä uskomattomia aarteita. Ja että se, joka tietää, voi hetkessä tehdä itselleen omaisuuden.

Maton alkuperästä tiedetään nyt, että sen oli ostanut 1800-luvulla eräs ranskalainen kreivitär, joka oli innokas persialaisen taiteen kerääjä. Hän oli antanut sen markiisi-veljenpojalleen, jonka perheessä se oli ollut vuoteen 1987 asti. Silloin saksalainen kauppias oli ostanut sen huutokaupasta.

Kauppias ei ollut mattoasiantuntija eikä siis tuntenut ostoksensa arvoa. Hän oli antanut maton taloudenhoitajalleen, joka puolestaan jätti sen perinnöksi ystävälleen.

Tämäkään ei ymmärtänyt maton arvoa, vaan se sai lojua komerossa, koska ei mahtunut omistajaperheen huoneen lattialle. Kun perheenpää sitten kuoli, hänen vaimonsa halusi muuttaa asunnosta pois ja pani tavaroita – matto mukaan lukien – myyntiin augsburgilaiseen huutokauppaan. Siitä tämä tarina siis varsinaisesti alkoi.

Mitä myyjän olisi pitänyt ymmärtää?

Alioikeuden päätöstä kritisoineet ovat sitä mieltä, että vaikka paikallisen huutokauppatalon pitäjältä ei voida edellyttää syvällistä tuntemusta esimerkiksi itämaisista matoista, hänen olisi pitänyt ainakin panna kuva matosta huutokauppaluetteloon. Silloin jotkut paremmin mattoja tuntevat olisivat sen todellisen arvon todennäköisesti huomanneet.

Ja että myyjän olisi pitänyt tuntea mattoalan merkkikirjan, Arthur Upham Popen 1938 julkaisema A Survey of Persian Art, jonka sivuilla matto on kuvattuna. Lähinnä joka kodin taloustavaroita myyvältä huutokauppatalon pitäjältä ei tietenkään sellaista voi edellyttää.

Juristit keskittyvätkin pohtimaan, kuinka selvästi baijerilaishuutokaupan pitäjä oli leskirouvalle kertonut, ettei meklari missään nimessä ole itämaisten mattojen asiantuntija.

Matosta Christie´sin huutokaupassa maksettu hinta yllätti kyllä tämän maailman arvostetuimpiin kuuluvan yhtiön matto-osastonkin asiantuntijat: maton lähtöhinta oli ”vain” 350 000 euroa, josta se siis kohosi miljoonilla.

Pertti Avomaa

Kirjoittaja on sijoitus- ja keräilymarkkinoiden asiantuntija.