Suomi on edelleen kolmen A:n valtio, Yhdysvallat menetti velkakriisin pyörteissä viime elokuussa kolmannen A:nsa ja Kreikka putosi C-luokan pohjalle. Nämä aakkoset jakeli Standard & Poor´s – yksi kolmesta suuresta luottoluokitusyhtiöstä eli reittarista.
Valtioiden lisäksi luottoluokittajat antavat näkemyksiään pankkien taloudellisesta tilasta ja arvioivat erilaisten arvopapereiden riskipitoisuutta. Ne siis tuottavat maksullisia analyysipalveluja suurille instituutiosijoittajille, kuten eläkerahastoille. Valtion samoin kuin pankkien reittaus vaikuttaa siihen, millä korolla ne saavat rahoitusta markkinoilta.
Aakkostenjakelumarkkinoita hallitsee kolme yhtiötä: Standard & Poor´s, Moody´s Investors Service ja Fitch Ratings, joiden markkinaosuus kaikista kaupallisista luottoluokituksista on 95 prosentin luokkaa.
Aakkosten alkupään kirjaimilla kuvattu luottokelpoisuuden ja riskin asteikko kattaa parikymmentä luokkaa. Paras luokitus on kolme A:ta, jota Standard Poor´s kuvaa merkinnällä AAA ja Moody´s merkinnällä Aaa. Haitarin toisessa päässä heikointa luottokelpoisuutta ja suurinta riskiä kuvataan kirjainyhdistelmillä CC, D ja SD.
Talouden ja rahoitusmarkkinoiden käänteitä on globaalitaloudessa vaikea ennakoida, ja myös reittareiden osumatarkkuus on ollut heikonpuoleinen. Ne eivät pystyneet ennakoimaan Aasian maiden talouskriisiä vuosina 1997-1998 ja myös Enronin konkurssi vuonna 2001 pääsi yllättämään ne.
Rankan kritiikin kohteeksi reittarit joutuivat vasta finanssikriisin alkumetreillä vuonna 2008. Kritiikin syynä oli luottoluokittajien totaalinen epäonnistuminen Yhdysvaltain asuntoluottomarkkinoilla.
Maan asuntomarkkinoita paisutettiin vuosikausia myöntämällä asuntoluottoja pienet ja epävarmat tulot omaaville asiakkaille. Systeemi pyöri hyvin niin kauan kuin asuntohinnat nousivat.
Suurin riski syntyi, kun asuntolainoja myytiin suurissa nipuissa ulos pankkien taseista ulkopuolisille yhtiöille. Ne puolestaan paketoivat nämä lainat uusiksi korkoa tuottaviksi sijoitustuotteiksi.
Reittarit löivät näiden pakettien päälle kolme A:ta, sijoittajat ympäri maailmaa luottivat niihin ja ostivat. Pian tämän jälkeen työttömyyden nousu vei amerikkalaisten asuntovelallisten lainanhoitokyvyn, asuntojen hinnat romahtivat ja asuntoluotoista muokatut arvopaperit menettivät arvonsa. Kolmen A:n sijoitukset osoittautuivat ö-luokan papereiksi.
Reittarit eivät siis hahmottaneet Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden kuplaa eivätkä sen puhkeamisen seurauksia. Sen sijaan kuplan paisuttaminen toi reittareille muhkeat tulot: vuosina 2002-2007 reittausyritysten palkkiot asuntolainapohjaisten arvopapereiden arvioinneista kaksinkertaistuivat noin 6 miljardiin dollariin.
Ratkaisuksi harvalukuisten reittareiden suurelle ja erehtyväiselle vallalle on ehdotettu kilpailun lisäämistä alalla. Ehdotus on päällisin puolin hyvä, mutta kestäisi vähintään pari suhdannesykliä, ennen kuin uudet reittarit olisivat ehtineet saada riittävää uskottavuutta markkinoilla.
Toinen ehdotus kieltäisi niiltä valtioiden julkiset reittaukset talouskriisien aikana. Pahimmillaan reittareiden on nähty kärjistävän talouskehitystä, kun ne ovat nukkuneet silloin, kun kriiseistä olisi pitänyt varoittaa ja heränneet alentamaan luokituksiaan silloin kun kriisi on pahimmillaan.
Kriisit ja erehdykset ovat murentaneet reittareiden mainetta. Niiden arviot eivät ole sen viisaampia kuin muidenkaan ennuste- tai analyysilaitosten. Samalla on syytä toivoa, että niiden vaikutus talouden ja rahoitusmarkkinoiden heiluntaan vähenee.
Timo Lindholm
Kirjoittaja on Suomen Yrittäjien varatoimitusjohtaja